Aamupala kahdelle

Sisältää seksiä ja seksuaalisen rajan rikkomisen jälkikäsittelyä.

Kun heräsin Hannan vierestä, olin edelleen vihainen hänen miehelleen mutta en lainkaan pahoillani yöstä.

Hannan käsivarsi lepäsi vyötärölläni juuri siinä, mihin olin sen pimeässä vetänyt. Hänen kämmenensä oli vatsaani vasten ja hengitys lämmitti niskaani tasaisin välein. Selkäni takana oli pehmeä, lämmin vartalo, jota vasten oli helppo painautua vähän lähemmäs ennen kuin olin edes avannut silmiäni kunnolla.

Viha oli tallella, mutta sen osoitteesta ei ollut epäselvyyttä. Se kuului Akille. Ei Hannalle, ei tälle vuoteelle eikä omalle halulleni. Olin halunnut kaiken, mitä olimme tehneet ennen Akin viimeistä päätöstä. Olin valinnut hänetkin ja antanut hänelle luvan panna minua. Se ei tehnyt hänen rikkomastaan ehdosta yhtään vähemmän selvää, mutta en aikonut jälkikäteen hävetä niitä valintoja, jotka olivat olleet omiani.

Hannan sormet liikkuivat unessa muutaman millimetrin vatsallani. Painoin oman käteni niiden päälle.

– Oletko hereillä? hän kysyi käheällä aamuäänellä.

– En vielä varmasti.

– Haluatko, että siirrän käden?

– Jos haluaisin, en pitäisi siitä kiinni.

Hanna päästi hiljaisen äänen, joka saattoi olla naurahdus tai haukotus. Käännyin hänen sylissään kasvot häntä kohti. Hänen hiuksensa olivat painuneet toiselta puolelta litteiksi, ja poskessa kulki tyynyn sauman jättämä punainen viiva.

– Sinä näytät yllättävän tavalliselta aamuisin, sanoin.

– Anna minulle kahvia ja vartti aikaa.

– Muututko sitten vaikuttavammaksi?

– En. Mutta en enää välitä, mitä mieltä olet.

Se oli tarpeeksi hyvä syy suudella häntä.

Hannan huulet olivat unesta pehmeät ja kuivat. Ensimmäinen suudelma jäi lyhyeksi, toinen ei. Pujotin käteni hänen niskaansa ja vedin hänet lähemmäs. Hanna vastasi painamalla reitensä jalkojeni väliin ja kämmenensä paljaalle selälleni.

Halusin Hannaa. Se riitti.

Työnsin polveni hänen jalkojensa väliin ja suutelin häntä uudelleen. Peitto liukui hartioiltani, ja kylmä huoneilma sai ihoni nousemaan kananlihalle. Yritin vetää peittoa takaisin yhdellä kädellä, mutta sain sen vain kiertymään nilkkojemme ympärille.

– Erittäin viettelevää, Hanna sanoi suutani vasten.

– Tämä on aamuvuoron koreografia.

Hanna auttoi nykäisemällä peittoa. Se irtosi jaloistamme ja putosi kokonaan lattialle.

Katsoimme sitä hetken.

– Parempi, hän sanoi.

– Sinulla on matala vaatimustaso.

– Tällä hetkellä kyllä.

Hän veti minut takaisin luokseen. Rintamme painuivat vastakkain, ja hänen kätensä liukui pakaralleni. Tartuin hänen rintaansa, annoin peukaloni kulkea nännin yli ja tunsin sen kovettuvan kosketukseeni. Hanna hengitti suudelmaan vähän syvemmin. Hänen reisensä hankasi pilluani, ensin sattumalta ja sitten tarkoituksella.

Työnsin käteni hänen vatsalleen ja siitä alemmas. Hanna avasi jalkojaan sen verran, että pääsin koskettamaan häntä. Hänen pillunsa oli jo kostea. Vedin sormeni hitaasti sen halki ja katsoin, kuinka pieni itsevarma hymy katosi hänen kasvoiltaan.

– Tavallinen aamu, sanoin.

– Ole hiljaa.

– En tiennyt, että sinäkin annat käskyjä ennen kahvia.

Hanna vastasi työntämällä kätensä reisieni väliin. Ensimmäinen kosketus klitoriksellani katkaisi seuraavan huomautukseni. Hän naurahti nyt aivan varmasti.

Makasimme kyljellämme aivan lähekkäin. Hyväilimme toisiamme käsillämme rauhallisessa aamun rytmissä. Hannan sormet löysivät liikkeen, johon lantioni alkoi vastata. Minä pidin kaksi sormea hänen sisällään ja hieroin peukalolla klitorista, välillä hitaammin vain nähdäkseni, miten hänen suunsa kiristyi kärsimättömyydestä.

– Älä ala nyt tutkia minua, Hanna sanoi.

– Minä vasta heräsin. En pysty vielä ammattimaiseen tarkkuuteen.

– Hyvä.

Hän suuteli minua ja lisäsi painetta kädellään. Nautinto kerääntyi nopeasti, koska ruumiini ei tarvinnut aamulla pitkää vakuuttelua. Puristin Hannan olkapäätä ja työnsin itseäni hänen sormiaan vasten. Hän piti liikkeen tasaisena, mutta suudelmat muuttuivat sotkuisemmiksi, kun oma käteni sai hänen hengityksensä katkeilemaan.

Olin lähellä ennen häntä. Tiesin sen tavasta, jolla vatsani jännittyi ja kaikki huomioni kutistui Hannan käden ympärille. En yrittänyt hidastaa odottaakseni mitään kaunista yhteistä hetkeä. Painoin otsani hänen otsaansa ja annoin lantioni liikkua niin kuin se halusi.

Orgasmi tuli lämpimänä ja tiukkana. Se sai reiteni puristumaan Hannan käden ympärille ja sormeni pysähtymään hetkeksi hänen sisällään. Hanna piti kämmenensä paikallaan, kun hengitykseni hajosi lyhyiksi ääniksi hänen huuliaan vasten.

Kun pystyin taas liikkumaan tarkoituksella, vedin käteni melkein kokonaan pois hänestä.

– Älä kuvittelekaan, Hanna sanoi.

– En minä ollut lopettamassa. Vaihdoin asentoa.

– Sinulla on selitys kaikkeen.

– Se kuuluu ammattiin.

Käänsin Hannan hieman enemmän selälleen ja nojauduin kyynärpääni varaan. Jäin niin lähelle, että saatoin seurata jokaista pientä muutosta: silmien sulkeutumista, alahuulen vetäytymistä hampaiden väliin ja sitä, kuinka hänen lantionsa alkoi nousta kämmentäni vastaan.

Hanna tarttui ranteeseeni mutta ei pysäyttääkseen. Hän painoi kättäni lujemmin itseään vasten.

– Siinä, hän sanoi.

En muuttanut otettani vaan annoin peukaloni tehdä työn. Hanna veti minut suudelmaan, joka jäi kesken hänen hengityksensä kiihtyessä. Hänen reitensä avautuivat leveämmälle, ja toinen jalka koukistui omani päälle.

Hanna kirosi hiljaa, puristi rannettani ja painoi kasvonsa kaulaani. Tunsin hänen pillunsa supistuvan sormieni ympärille. Jatkoin, kunnes hänen otteensa muuttui pidätteleväksi.

– Nyt riittää, hän hengähti.

Lopetin ja vedin käteni pois. Hanna jäi makaamaan silmät kiinni, toinen käsi yhä ranteellani.

– Hyvää huomenta, sanoin.

– Nyt se on todistettu.

Nostin lattialta peiton ja vedin sen yllemme. Hanna tuli lähelleni, ja minä pujotin jalkani hänen jalkojensa lomaan. Hänen ihonsa oli lämmin ja vähän kostea. Hiljaisuus oli lämmin ja levollinen, yhtä mutkaton kuin hänen vartalonsa omaani vasten.

Hanna silitti peukalollaan ranteeni sisäpintaa.

– Sinä hymyilet, hän sanoi.

– Niin sinäkin.

– Minä ehdin ensin huomata.

Painoin kasvoni hänen kaulaansa. Hannan käsi kulki selässäni hitaasti ja pysähtyi alaselälle. Hänen vartalonsa tuntui jo tutulta tavalla, johon yhdellä yöllä ei olisi pitänyt olla oikeutta. Tiesin silti, missä kohdassa hänen kylkensä kaareutui kämmentäni vasten ja kuinka hän veti henkeä juuri ennen kuin sanoi jotakin henkilökohtaista.

– Oliko tämä sinun tavallinen aamurutiinisi? kysyin.

– Ei. Tavallisesti et ole tässä.

Vastaus tuli ilman painotusta. Juuri siksi se jäi hetkeksi ihoni alle.

Silitin hänen lantiotaan peiton alla. En yrittänyt aloittaa uudestaan. Oli hyvä maata niin, että kosketus sai olla vain kosketusta ja seuraava päätös saattoi odottaa siihen asti, kun olisimme pesseet hampaat.

– Suihku? hän kysyi.

– Kahvi.

– Et saa kahvia alasti ravintolasta.

– Taas yksi lomakeskuksen turha sääntö.

Kävimme suihkussa vuorotellen. Minä menin ensin ja pesin iholtani yön hien ja aamun jäljet seisomatta veden alla yhtään tarpeellista pidempään. Hanna harjasi sillä aikaa hiuksiaan huoneen peilin edessä. Kun tulin ulos pyyhe ympärilläni, hän nappasi pesupussinsa ja suuteli nopeasti suupieltäni matkalla kylpyhuoneeseen.

Pukeuduin eilisiin farkkuihin ja paitaan, joka oli viettänyt yön tuolin selkänojalla ja näytti siltä. Eteisen kaappi pysyi kiinni. Nauhuri ja muistikirja olivat siellä laukussani, eikä aamulla ollut mitään sanottavaa niille.

Hanna ehti vetää puseron päänsä yli, kun hänen puhelimensa värähti pöydällä. Hän katsoi näyttöä, luki viestin ja ojensi puhelimen minulle.

Saanko tulla pyytämään Katrilta anteeksi?

Viesti oli Akilta. Ei sydäntä, ei selitystä eikä kysymystä siitä, oliko Hanna hänelle vihainen. Ainakin hän oli ymmärtänyt, keneltä anteeksi piti ensimmäiseksi pyytää.

– Sinä päätät, Hanna sanoi.

Olisin voinut käskeä häntä vastaamaan heti. Sen sijaan laskin puhelimen pöydälle, vedin sukat jalkaani ja aloin selvittää hiuksiani sormilla peilin edessä. Join loput yöpöydälle jääneestä vedestä. Avasin verhot. Aamu oli harmaa, ja kosteus oli sumentanut ikkunan alareunan.

Hanna istui vuoteen laidalla ja seurasi minua.

– Annat hänen odottaa, hän totesi.

– Muutaman minuutin.

– Miksi?

– Koska tällä kertaa hän ei päätä, milloin tilanne alkaa.

Hanna nyökkäsi. Hän ei käskenyt minua olemaan kohtuullinen eikä väittänyt odottamisen opettavan Akille jotakin syvällistä. Hänen suupielensä liikkui kuitenkin aavistuksen.

– Mitä? kysyin.

– Ei mitään.

– Sinulla oli ilme.

– Huomasin vain, että sait aamulla nopeasti työkykysi takaisin.

– Tämä ei ole työtä.

– Ei tietenkään.

Annoin Akin odottaa vielä sen aikaa, että napitin paitani hihansuut. Sitten nyökkäsin Hannalle.

– Hän saa tulla.

Hanna kirjoitti vastauksen minun nähden: Saat. Tule tähän mökkiin.

Aki koputti oveen alle kahden minuutin kuluttua. Hän oli ilmeisesti viettänyt odotusajan valmiina lähtemään. Hanna avasi. Aki jäi kynnyksen sisäpuolelle eikä riisunut kenkiään tai katsonut vuoteeseen päin. Hänellä oli samat farkut kuin yöllä ja harmaa collegepaita. Hän näytti valvoneelta.

Minä istuin pöydän ääreen. Hanna jäi seisomaan ikkunan viereen niin, ettei ollut minun ja Akin välissä eikä miehensä rinnalla.

– Olen pahoillani, Aki aloitti. – Minä menetin hallinnan. En tarkoittanut loukata sinua tai rikkoa sinun luottamustasi.

– Liitit anteeksipyyntöösi heti kaksi selitystä, sanoin.

Aki sulki suunsa hetkeksi.

– En yrittänyt selittää sitä pois.

– Yritit juuri. Hallinta katosi ja tarkoitus oli hyvä. Kohta varmaan kuu teki jotain vuorovedelle.

Hanna vilkaisi minua, eikä hänen tarvinnut hymyillä, jotta tiesin hänen tunnistaneen saman kaavan.

– Se, mitä tarkoitit, ei muuttanut ehtoa, Hanna sanoi. – Sinun piti vetää ulos ajoissa.

– Tiedän.

– Tiesit myös eilen, sanoin.

Aki laski katseensa lattiaan.

– Olin liian lähellä, ja ajattelin ehtiväni. Sitten en enää ehtinyt.

– Me kysyimme sinulta juuri ennen sitä, mitä teet, Hanna sanoi. – Sinä vastasit vetäväsi ulos.

– Minun olisi pitänyt lopettaa silloin.

– Niin olisi, sanoin. – Ehto ei ollut voimassa vain niin kauan kuin sen noudattaminen tuntui helpolta.

Aki nyökkäsi. Hän näytti aidosti pahoinvoivalta, enkä saanut siitä erityistä iloa. Katumus ei kuitenkaan muuttanut tapahtumajärjestystä. Hän tunsi oman ruumiinsa minua paremmin, sai kaksi muistutusta ja valitsi jatkaa.

– Minä en suunnitellut tekeväni niin, hän sanoi.

– En ole väittänyt, että suunnittelit. Sinun ei tarvinnut suunnitella sitä. Riitti, ettet pysähtynyt.

– Minä en halua olla sellainen mies.

Katsoin häntä hetken. Lauseessa oli ehkä enemmän häpeää kuin puolustusta, mutta se pyysi minua silti arvioimaan hänen luonnettaan teon sijasta.

– Sitä sinun pitää miettiä itse, sanoin. – Minä en tunne sinua enää niin hyvin kuin luulin tuntevani.

Aki nyökkäsi hitaasti. Hanna siirsi katseensa pois ikkunasta mieheensä.

– Jos et halua olla, älä käytä sitä todisteena siitä, ettet voisi tehdä niin, hän sanoi. – Teit jo.

Aki ei väittänyt vastaan. Hänen hartiansa painuivat hieman alemmas, eikä minulle tullut tarvetta pelastaa häntä siitä asennosta.

Huone hiljeni. Käytävältä kuului pyörillä kulkevan siivouskärryn kolina ja jonkin oven avautuminen. Aki veti henkeä kuin olisi vielä etsinyt lausetta, jossa teko näyttäisi edes hieman pienemmältä.

Hanna katsoi häntä rauhallisesti.

– Älä kaiva enää, hän sanoi. – Tästä ei löydy sinulle parempaa versiota.

Aki nosti katseensa ensin vaimoonsa ja sitten minuun.

– Olet oikeassa. Rikoin rajasi. Tiesin, mitä olit sanonut, ja jatkoin silti. Olen siitä pahoillani. En odota, että annat minulle anteeksi, enkä pyydä sinua sanomaan, että asia on kunnossa.

Se oli ensimmäinen lause, jossa hän ei yrittänyt päästä teon edelle.

– Minä kuulin anteeksipyyntösi, sanoin. – En anna sinulle anteeksi. En luota sinuun nyt enkä tiedä, luotanko enää myöhemmin.

– Ymmärrän.

– Toivottavasti. Eilenkin sanoit ymmärtäväsi.

Aki otti sanat vastaan väittämättä mitään. Hanna ei tullut hänen avukseen. Katsoimme toisiamme, ja hänen katseessaan oli sama rauhallinen varmuus kuin yöllä kylpyhuoneen ovella: hän ei aikonut pehmentää asiaa miehelleen eikä pakottaa minua kovemmaksi kuin olin.

Aki siirsi painoaan jalalta toiselle.

– Onko jotain, mitä voin tehdä?

Kysymys oli luultavasti vilpitön. Vastaus tuli mieleeni niin nopeasti, että se huvitti minua.

– On. Hae meille aamupalaa.

Aki räpäytti silmiään.

– Aamupalaa?

– Ja kahvit. Kahdelle.

Hanna kallisti päätään hieman, mutta ei vastustanut.

– Päärakennuksen aamiaiselta saa annokset mukaan, hän sanoi. – Minulle ruisleipää, maustamatonta jogurttia ja musta kahvi.

– Katri? Aki kysyi.

– Kahvi maidolla, kaksi keitettyä munaa ja sämpylä. Hedelmiä, jos ne eivät kaikki ole koristeeksi veistettyjä.

– Selvä.

– Hanna ei ota appelsiinimehua, lisäsin.

Hanna katsoi minua.

– Sinä muistit.

– Perusteellinen taustatyö.

– Tietenkin.

Aki ei yrittänyt liittyä hymyyn, joka kulki välillämme. Hän nyökkäsi, avasi oven ja lähti käytävälle.

Kun ovi sulkeutui, jäin kuuntelemaan hänen askeliaan. Ne loittonivat kohti ulko-ovea juuri siksi, että olin käskenyt.

Edellisillan asetelmassa Aki oli halunnut tulla käsketyksi ja kuulla meidän puhuvan hänestä. Siihen hän oli suostunut, ja siitä hän oli nauttinut. Tämä ei kuulunut samaan leikkiin. Nyt hän oli tarjoutunut tekemään jotakin, ja minä olin antanut hänelle hyödyllisen tehtävän.

Perustelu oli erinomainen. Kuuntelin silti hänen loittonevia askeliaan hieman kauemmin kuin kahvin odottaminen olisi vaatinut.

– Kohtuullinen seuraus, sanoin ääneen.

Hanna nojasi ikkunalautaan.

– Siltäkö se tuntui?

– Hän tarjoutui tekemään jotain.

– Niin tarjoutui.

– Ja me tarvitsemme aamupalaa.

– Niin tarvitsemme.

Hanna ei sanonut enempää. Hänen tapansa olla väittelemättä teki puolustuksestani epäilyttävämmän kuin vastaväite olisi tehnyt.

– Älä katso minua noin, sanoin.

– Katson ihan tavallisesti.

– Se on sinulla pahin tapa.

Aki palasi vajaan vartin kuluttua mukanaan kaksi ruskeaa paperikassia ja pahvinen kahviteline. Hän koputti uudelleen eikä tullut sisään ennen kuin Hanna avasi oven. Otin häneltä oman kahvini ja tarkistin kannen pienestä reiästä, että se oli vaaleaa.

– Maidolla, Aki sanoi.

– Hyvä.

Hän laski kassit pöydälle. Kaikki pyytämämme oli mukana. Lisäksi kasseissa oli kaksi banaania ja pienet voinapit, joita kukaan ei koskaan saanut levitettyä repimättä leipää.

Aki jäi seisomaan oven luo.

– Kiitos, Hanna sanoi.

– Voit mennä takaisin toiseen mökkiin, sanoin.

– Selvä.

Hän katsoi minua hetken, ei pyytääkseen anteeksi vaan varmistaakseen, että oli kuullut oikein. Sitten hän nyökkäsi Hannalle ja poistui. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä.

Huone tuntui heti suuremmalta.

Hanna otti kahvinsa telineestä ja istui minua vastapäätä.

– Aamupala kahdelle, hän sanoi.

– Hän osaa seurata ainakin ruokatilausta.

– Älä pilaa kahvia puhumalla hänestä.

– Hyvä sääntö.

Siihen Aki jäi. Avasimme kassit, levitimme rasiat pöydälle ja aloimme syödä. Kahvi oli automaatista, liian kuumaa ja silti juuri sillä hetkellä erinomaista. Hanna rikkoi ruisleipänsä kahtia ennen kuin levitti sille voita. Olin nähnyt hänen tekevän saman jokaisella yhteisellä kahvilla, jos tarjolla oli leipää.

– Sinä todella muistit appelsiinimehun, hän sanoi.

– Muistin myös mustan kahvin ja jogurtin.

– Olet selvästi kuunnellut haastateltavaasi.

– Se on toimittajan vähimmäisvaatimus.

– Et sinä kysynyt appelsiinimehusta haastattelussa.

– Sivuhavainto.

– Teit niitä aika paljon.

Hanna nosti kahvin huulilleen ja katsoi minua mukin reunan yli. Hän oli ilman meikkiä ja hiukset vielä hieman kosteat suihkun jäljiltä. Tyynyn jälki oli haalistunut poskesta. Minusta tuntui hyvältä istua hänen kanssaan pöydän ääressä ilman nauhuria, kysymyslistaa tai miestä muutaman metrin päässä odottamassa omaa osuuttaan.

– Ensimmäisellä kahvillamme sinulla oli kaksitoista kysymystä, Hanna sanoi. – Kävit ne läpi tunnissa ja jäit vielä toiseksi tunniksi.

– Vastauksesi vaativat tarkennuksia.

– Viimeinen tarkennus koski sitä, miksi kahvilan kasvit näyttivät muovisilta.

– Ympäristön havainnointi kuuluu työhön.

– Nauhurisi oli ollut laukussa neljäkymmentä minuuttia.

– Ammattilainen ei lakkaa havainnoimasta työajan päättyessä.

Hanna levitti voita toiselle leivänpuolikkaalle ja ojensi sen minulle, koska olin käyttänyt oman sämpyläni päällä kaikki kaksi voinappia ja saanut niistä lähinnä rasvaiset sormet.

Hanna hymyili nyt avoimesti. Minä söin hänen tekemänsä leivänpuolikkaan ja pidin ilmeeni niin asiallisena kuin pystyin.

Totuus oli, että olin pitkittänyt tapaamisia jo ennen kuin myönsin tekeväni niin. Olin rakentanut jokaiselle kahville ammatillisen syyn ja jokaiselle viestille käytännöllisen alun. Hanna vastasi kysymykseen yleensä parissa lauseessa. Sen jälkeen jompikumpi meistä lisäsi viestin, joka ei ollut tarpeellinen, ja keskustelu jatkui joskus puoleenyöhön.

– Sinäkin jäit, sanoin.

– Jäin.

– Etkä koskaan huomauttanut, että haastattelu oli loppunut.

– En halunnut sinun lähtevän.

Hanna sanoi sen niin yksinkertaisesti, että kaikki valmiit puolustukseni jäivät hetkeksi tarpeettomiksi.

– Minä luulin pitkään, että sinä vain annat minun tehdä perusteellista työtä, sanoin.

– Et luullut.

– En aivan koko aikaa.

– Milloin tajusit?

– Ensimmäisellä kahvilla.

Hanna kohotti kulmiaan.

– Päätit siis nopeasti.

– Sinä katsoit minua sillä tavalla.

– Millä tavalla?

– Niin kuin tiesit jo, miltä näyttäisin ilman vaatteita.

Hanna haukkasi leipää ja antoi minun odottaa vastausta. Se oli minulta opittu keino, ja hän käytti sitä häiritsevän hyvin.

– En tiennyt, hän sanoi lopulta. – Mutta olin kiinnostunut ottamaan selvää.

– Ja silti pitkistit tapaamisia kuukausia.

– Sinä olit töissä. Halusin nähdä, löydätkö itse tien pois sen suojasta.

– Löysin.

– Eteisen kaapille asti, Hanna sanoi.

– Eli sinä käyttäydyit koko ajan täysin moitteettomasti ja odotit kärsivällisesti.

– En sanonut niin.

Hanna kaapi jogurttipurkin reunoja lusikalla, vaikka se oli jo melkein tyhjä.

– Muistatko sen viestin, jossa kysyit, missä vaiheessa olin ensimmäisen kerran puhunut Akille siitä, että voisin tavata naisia yksin?

– Muistan.

– Minulla oli vastaus valmiina. Kirjoitin siitä ensin puolet ja lähetin loput vasta, kun kysyit tarkennuksen.

– Sinä pilkoit vastauksen tahallasi?

– Halusin nähdä, kuinka kauan jatkat keskustelua.

– Se on haastattelun häirintää.

– Kello oli puoli yksitoista illalla, kun kysyit lopuksi, minkä värinen takkini oli ollut ensimmäisellä tapaamisella.

Muistin senkin. Olin perustellut kysymystä sillä, että vaatetusta saattoi tarvita kohtauksen kuvauksessa. En ollut koskaan kirjoittanut kohtaukseen Hannan takkia.

– Punainen, sanoin.

– Viininpunainen.

– Minulla oli huono valaistus.

– Kahvilassa oli päivänvalo.

– Sävyn määrittely ei kuulu ydinosaamiseeni.

Hanna nauroi ja laski tyhjän purkin pöydälle.

– Minä tiesin, että olit kiinnostunut, koska muistit kaiken turhan, hän sanoi. – Et vain sitä, mitä olin sanonut. Muistit, kumman korvan taakse työnsin hiukset ja että jätin aina viimeisen kulauksen kahvista juomatta.

– Sinä muistat, mitä minä muistin.

– Minäkin tein taustatyötä.

Siinä hänen versionsa erosi omastani. Minä olin rakentanut kiinnostukseni ympärille ammatillisen selityksen ja hionut sitä niin kauan, että olin melkein saanut itseni vakuuttuneeksi. Hanna myönsi omansa yhdellä lauseella ja söi banaania kuin asia olisi ollut yksinkertainen.

– Mitä sinä sitten huomasit minusta? kysyin.

– Että annat kahvisi jäähtyä, jos toinen puhuu jostakin oikeasti tärkeästä. Että siirrät muistikirjan sivuun mutta et koskaan kokonaan pois, kun keskustelu muuttuu henkilökohtaiseksi. Ja että alat järjestellä pöydällä olevia tavaroita, kun et tiedä, mitä haluat sanoa.

Katsoin eteisen kaappia, jonka ylähyllyllä laukkuni oli turvallisesti poissa käsistäni.

– Olet vaarallisen tarkka haastateltava.

– Sinä jatkoit silti tapaamisia.

– Ammatillinen riskiarvio petti.

– Ei se tainnut pettää.

Hän oli oikeassa. Juuri tarkkuus oli vetänyt minua hänen luokseen. Hanna ei vain katsonut vaan huomasi, eikä hänen havaintojaan päässyt karkuun vaihtamalla aihetta tai kysymällä nopeasti jotakin toisesta ihmisestä.

Katseeni kävi kaapin ovessa. Laukkuni oli yhä siellä. Reportaasi odotti, mutta en aikonut päättää sen kohtaloa kahvin ja Hannan märkien hiusten välissä.

– Minä olin ajatellut sinua jo pitkään, sanoin.

– Tiedän.

– Et tiedä kaikkea.

– En vielä.

Hannan äänessä ei ollut kiirettä. Sana jäi meidän väliimme paljon lupaavampana kuin mikään suuri vakuutus olisi ollut.

– Ajattelin suutasi, sanoin. – Ja käsiäsi. Mietin, säilyisitkö noin rauhallisena sängyssä.

– Petyitkö?

– En. Sinulla on varsin käyttökelpoisia poikkeamia rauhallisuudesta.

– Minä puolestani tiesin, että puhuisit sängyssäkin.

– Se ei ollut vaikea päätelmä.

– Ei. Mutta minä en ollut varma, suostuisitko joskus vain olemaan hiljaa.

– Suostun, jos siihen on riittävän hyvä syy.

– Panen tämän taustatiedoksi.

Nauroin niin, että kahvi oli mennä väärään kurkkuun. Hanna ojensi minulle lautasliinan ja odotti rauhassa, että sain yskittyä.

Sen jälkeen keskustelu siirtyi pois yöstä ja meistä ilman, että kumpikaan pakotti sitä. Hanna kysyi, mitä olisin tehnyt tänä aamuna, jos en olisi ollut lomakeskuksessa. Vastasin ensin nukkuvani, mikä ei vakuuttanut häntä.

– Sinä heräät aikaisin myös viikonloppuna, hän sanoi.

– Mistä sinä sen tiedät?

– Lähetit minulle kerran viestin lauantaina varttia yli seitsemän.

– Työviestin.

– Kysyit, pidänkö mustavalkoisista elokuvista.

Muistin viestin. Olin katsonut edellisenä iltana vanhan hirviöelokuvan ja tarvinnut aamulla jonkin syyn kirjoittaa Hannalle. Olin muotoillut kysymyksen osaksi reportaasin kulttuuritaustaa. Se oli ollut tavallista luovempi valhe.

– Se liittyi elämäntapoihin, sanoin.

– Tietenkin. Miksi kysyit?

– Olin katsonut elokuvan, jossa radioaktiiviset muurahaiset rakentavat pesän Los Angelesin alle.

Hanna laski lusikan jogurttipurkkiin.

– Nyt sinä näytät innostuneemmalta kuin kertaakaan reportaasista puhuessasi.

– Reportaaseissa on harvoin jättiläismuurahaisia.

– Pitäisikö olla?

– Useammat tekstit hyötyisivät niistä.

Kerroin hänelle viisikymmentäluvun hirviöelokuvista, kumipuvuista, pienoiskaupungeista ja tiedemiehistä, jotka ymmärsivät vaaran aina yhden kohtauksen liian myöhään. Kerroin, että pidin elokuvista, joissa hirviön vetoketju melkein näkyi selässä ja näyttelijät joutuivat silti katsomaan sitä kauhuissaan. Hanna ei teeskennellyt tuntevansa lajia. Hän kysyi, miksi huonosti tehty olento ei pilannut elokuvaa.

– Koska minä näen samalla yrityksen, sanoin. – Joku on rakentanut kokonaisen kaupungin pöydälle vain voidakseen talloa sen rikki. Siinä on kunnianhimoa.

– Sinä siis arvostat perusteellista työtä.

– Nyt alat ymmärtää minua.

– Minä ymmärsin jo kahviloissa. Sinä vain tarvitsit yhden yön päästäksesi samaan kohtaan.

Hän sanoi sen lempeästi, ei voitonriemuisena. Katsoin hänen kättään pöydällä ja asetin omani sen päälle. Hanna käänsi kämmenensä ja pujotti sormensa sormieni lomaan.

Yhdessä oleminen tuntui helpolta tavalla, jota en ollut osannut odottaa. Helppous ei ratkaissut Akin tekoa, Hannan avioliittoa tai sitä, mitä meistä ehkä tulisi. Sen ei tarvinnut. Sillä hetkellä riitti, että pöydällä oli tyhjiä rasioita, huonoa kahvia ja nainen, jonka kanssa halusin jatkaa keskustelua ilman ammatillista tekosyytä.

Halusin myös nähdä Hannan muualla kuin kahvilan pöydän takana tai lomakeskuksen huoneessa. Halusin tietää, valitsiko hän pizzasta oliivit pois vai söikö ne ensin, kommentoiko hän elokuvaa kesken kaiken ja miltä hänen naurunsa kuulosti minun olohuoneessani. Ne olivat pieniä asioita, mutta juuri siksi ne tuntuivat tärkeämmiltä kuin mikään kiireinen yritys nimetä sitä, mitä välillämme oli.

Hanna puristi sormiani.

– Nyt sinä järjestelit päässäsi jotakin, hän sanoi.

– Tällä kertaa en pöydällä.

– Sitä minä vähän pelkäsinkin.

– Tule ensi viikolla minun luokseni Tammelaan, sanoin.

Hanna nosti katseensa yhteen liittyneistä käsistämme kasvoihini.

– Katsomaan jättiläismuurahaisia?

– Minulla on pahempaa. Robot Monster. Gorillapuku, sukelluskypärä ja suunnitelma ihmiskunnan tuhoamiseksi.

– Tuossa järjestyksessä?

– Elokuvan logiikalla järjestyksellä ei ole merkitystä. Tilaan meille pizzaa. Tai lämmitän pakastepizzan, jos haluat aidon kulttuurielämyksen.

Hanna mietti vain hetken.

– Torstaina pääsen seitsemältä.

– Torstai sopii.

– Ja tulen yksin.

Hän ei vilkaissut ovea eikä sanonut Akin nimeä. Ei tarvinnut. Tämä tapaaminen ei olisi reportaasia, lomakeskuksen ohjelmaa tai kolmen ihmisen ennalta sovittua asetelmaa. Se tapahtuisi minun kodissani, minun valitsemani elokuvan äärellä, ja Hanna tulisi ovelleni ilman miestään.

– Onko se oikeasti hyvä elokuva? Hanna kysyi.

– Ei. Se on surkea.

– Miksi minun pitäisi katsoa se?

– Juuri siksi. Hyvät elokuvat pärjäävät ilman seuraa. Huonon kanssa tarvitaan todistaja.

Hanna nousi pöydän toiselta puolelta ja tuli luokseni. Hän asetti kätensä poskelleni, kumartui ja suuteli minua. Suudelma oli lyhyt mutta ei kiireinen. Siinä maistui musta kahvi ja lupaus, jota kumpikaan ei yrittänyt muotoilla pidemmälle.

Kun hän irrottautui, pidin vielä hetken käteni hänen vyötäröllään.

Seuraavaa torstaita en voinut kutsua taustatyöksi enää edes itselleni.