Luku 5

Vanharannassa meri näkyi talojen välistä kapeina harmaina kaistaleina. Tuuli työnsi kosteaa ilmaa pihalle ja käänsi istutuslaatikkoon jätetyn sanomalehden sivuja. Johanna pysäköi tunnuksettoman auton poliisiauton taakse ja näki naisen nousevan penkiltä heti, kun hän astui ulos.

– Oletteko te menossa Kaisan asuntoon?

Nainen oli puristanut puhelinta niin kauan, että sen reunat olivat painuneet sormiin. Vierellä seisova konstaapeli kertoi naisen olevan Laura Lehtola, vainajan sisar.

Johanna esitteli itsensä ja pyysi Lauraa istumaan takaisin. Tämä ei totellut, mutta ei myöskään yrittänyt lähteä kohti rappua.

– Ette ole käynyt asunnossa?

– En. Minulla ei ole avainta. Soitin ovikelloa ja hakkasin oveen. Sitten soitin hätäkeskukseen. Huoltoyhtiö tuli poliisien kanssa.

– Milloin kuulitte Kaisasta viimeksi?

– Eilen. Vain viestillä. Hän sanoi olevansa kotona illan ja menevänsä aikaisin nukkumaan, koska tänään oli kuvaus.

Laura vilkaisi talon ovea.

– Ne soittivat studiosta vähän yhdeksän jälkeen. Kaisa ei ollut tullut eikä vastannut. Se ei tee sellaista. Ei jätä ihmisiä odottamaan eikä vain katoa puhelimesta.

Johanna ei kysynyt vielä viestin tarkkaa kellonaikaa eikä sitä, kuka studiosta oli soittanut. Tarkat tiedot selviäisivät tallenteista ja varsinaisessa kuulustelussa. Nyt hänen piti tietää, oliko joku ehtinyt asuntoon ennen poliisia ja oliko Laura nähnyt sisarensa.

– Partio löysi hänet sisältä, Johanna sanoi. – Emme pysty vielä kertomaan, mitä on tapahtunut. Järjestämme teille paikan, jossa voitte odottaa, ja puhumme kanssanne pian tarkemmin.

Laura katsoi häntä pitkään.

– Onko tämä niin kuin se toinen nainen?

Kysymys tuli liian nopeasti ollakseen vasta nyt syntynyt. Kaisan ammatti ja Jennin kuolema olivat ehtineet yhdistyä Lauran mielessä jo ennen poliisin vastausta.

– Emme tee sellaista päätelmää ennen kuin asunto on tutkittu ja olemme saaneet oikeuslääketieteelliset tiedot.

Se oli totta. Johanna ei silti pitänyt siitä, kuinka valmiilta lause kuulosti.

Antti odotti talon aulassa huoltoyhtiön päivystäjän kanssa. Ulko-oven lasissa oli talon pesulan varauslista ja ilmoitus seuraavan viikon vesikatkosta. Kivilattia oli märkä kengistä, mutta portaikon puolella jäljet erottuivat huonommin kuluneesta pinnasta.

– Partio meni sisään yleisavaimella kymmenen neljäkymmentäkaksi, Antti sanoi heidän noustessaan portaita. – Ensihoito totesi kuoleman. Sen jälkeen tila eristettiin. Ulko-ovi ja asunnon lukko näyttävät ehjiltä.

– Lukkiutuuko ovi vetämällä?

– Lukkiutuu.

Kaisan asunto oli kolmannessa kerroksessa pihan ja meren puolella. Oven vieressä ei ollut koristeita, eikä nimikyltissä lukenut muuta kuin sukunimi. Tekninen tutkija oli rajannut eteiseen kulkureitin, jonka ulkopuolella hiekanjyvien ja kuivuneiden pisaroiden sekamelska odotti kuvaamista.

Johanna vaihtoi suojavarusteet ja astui sisään.

Asunto oli vanhempi ja suurempi kuin Jennin kaksio. Eteisestä avautui pitkä näkymä olohuoneen ikkunoihin, joiden takana koivujen oksat liikkuivat tuulessa. Seinällä oli kehystetty merikartta ja sen alla matala lipasto. Avaimet lepäsivät pienessä keraamisessa kulhossa. Käsilaukku oli ripustettu naulakkoon, eikä takkien taskuja tai lipaston laatikoita näyttänyt pengotun.

Kaisa makasi ruokapöydän vieressä selällään, toinen olkapää kääntyneenä tuolin jalkaa vasten. Pöydän päädystä yksi tuoli oli siirtynyt niin kauas, että sen takajalat olivat olohuoneen matolla. Lattialla oli auennut pahvikansio. Sen sisällä ja ympärillä lojui painettuja mainosvedoksia, osa kuvapuoli alaspäin. Yksi oli liukunut pöydän alle.

Pöydällä oli avoin kannettava tietokone, mutta sen näyttö oli pimeä. Vieressä olivat muistilehtiö, kaksi kynää ja vesikannu, jonka alle jäänyt kostea rengas ei ollut vielä kokonaan kuivunut. Pöydälle oli nostettu kaksi lasia. Toinen oli tyhjä ja puhdas, toisessa oli vettä pohjalla.

Johanna pysähtyi kynnykselle. Pöytä ei näyttänyt yksin työskennelleen ihmisen jäljeltä eikä sattumalta auki jääneeltä työpisteeltä. Kaisa oli ottanut esiin vanhoja aineistoja ja varautunut näyttämään niitä jollekulle. Toinen lasi ei kertonut, oliko vieras ehtinyt juoda tai edes koskea siihen.

– Lasit, kannu ja kone erikseen, hän sanoi. – Kansion paperit dokumentoidaan siinä järjestyksessä kuin ne löytyivät.

Tekninen tutkija nyökkäsi kameransa takaa.

Kaisalla oli yllään tummat housut, valkoinen puuvillapaita ja ohuet sukat. Vaatteissa ei ollut mitään, mikä olisi viitannut siihen, että hän oli ollut lähdössä ulos. Kaulalla kulki kapea jälki. Se jäi osittain paidankauluksen alle, mutta näkyvässä osassa oli sama litteä painauma ja samanlainen terävä reuna, jonka Johanna oli nähnyt oikeuslääkärin suurentamassa kuvassa.

Ensimmäinen tunnistaminen tapahtui ennen harkintaa. Sen jälkeen Johanna pakotti itsensä katsomaan uudelleen.

Hän saattoi nähdä samanlaisuutta siksi, että etsi sitä. Valaistus oli eri, ruumiin asento toinen eikä kudoksen rakennetta voinut erottaa paljaalla silmällä riittävän tarkasti. Yksi näkymä ei saanut muuttaa kahta tutkintaa samaksi.

– Kaula kuvataan mittakaavassa ja eri valaistuksilla, kuten Haapalan tapauksessa, hän sanoi. – Pyytäkää sama oikeuslääkäri, jos se on järjestettävissä. Tästä yhtäläisyydestä ei puhuta ydintutkinnan ulkopuolella.

Antti katsoi jälkeä vain hetken.

– Asunnosta ei ole löytynyt mitään siihen sopivaa. Etsintä on vielä kesken.

– Etsitään, mutta mitään ei siirretä sen takia, että haluamme löytää saman välineen.

Olohuoneen hyllyissä oli romaaneja, matkaoppaita ja levyjä. Valokuvia oli vähän: Kaisa ja Laura lapsina laiturilla, kolme naista ravintolapöydässä, vanhempi pariskunta puutarhassa. Kaisan mainoskuvia ei ollut seinillä. Ne oli säilytetty pöydälle nostetussa kansiossa yhdessä sopimusjäljennösten ja kuvatekstien kanssa.

Keittiön jääkaapin ovessa oli uimahallin aukioloajat, ostoslista ja vanha postikortti. Altaassa oli huuhdeltu kahvikuppi ja aamiaislautanen. Ostokset oli purettu kaappeihin ja pöytä valmisteltu tapaamista varten. Asunnossa ei ollut mitään, mikä olisi vielä osoittanut Kaisan odottaneen muuta kuin ennalta sovittua työasiaa.

Johanna katsoi kahta lasia uudelleen. Jennin asunnossa tuntemattoman käynti oli jäänyt tyhjäksi kohdaksi aikajanassa. Täällä Kaisa oli tehnyt tulijalle paikan. Vieraan saapuminen oli helpompi selittää, mutta tämän poistumisesta ei ollut sen enempää jälkiä.

Yhdessä vedoksessa Kaisa seisoi tavaratalon syystakki yllään kaupungin kaduksi rakennetussa studiossa. Toisessa hän hymyili keittiössä, joka oli valaistu aamuksi. Kuvien paikat ja hetket oli valmistettu myymään jotakin. Tässä asunnossa hänen omat tavaransa olivat suljetuissa kaapeissa, kirjat kahdessa rivissä ja seuraavan viikon menot merkitty paperikalenteriin keittiön seinällä.

Lauantain kohdalla luki kampanjan nimi, studion osoite ja kellonaika. Perjantai-illan kohdalle oli kirjoitettu vain arkisto 19.00.

– Tässä on tapaaminen, Johanna sanoi.

Antti tuli katsomaan koskematta kalenteriin.

– Nimeä ei ole.

– Käydään läpi puhelin, sähköposti ja paperit. Selvitetään myös, kuka tapaamisesta tiesi.

Makuuhuoneessa oli valmiiksi pakattu vaatekassi ja vaatetangolla suojapussiin nostettuja asuja. Kaisa oli valmistautunut lauantaiaamuun samalla täsmällisyydellä, josta Laura oli puhunut pihalla. Kuolema ei ollut keskeyttänyt tyhjää viikonloppua vaan työpäivän, johon muut ihmiset olivat heränneet odottamaan häntä.

Lauraa kuultiin iltapäivällä poliisitalon pienessä neuvotteluhuoneessa. Hän oli saanut kahvia, johon ei ollut koskenut. Kun Johanna kysyi Kaisan työstä, Laura vastasi ensin päivien ja aikojen kautta: maanantain sovitus, keskiviikon koekuvaus, lauantaiaamun kampanja. Sitten vasta tulivat ihmiset.

– Kaisa sanoi olevansa malli vain silloin, kun joku kysyi ammatista, Laura kertoi. – Se ei halunnut julkkikseksi. Kadulla ihmiset saattoivat tunnistaa kasvot pysäkkimainoksesta, mutta eivät ne tienneet, kuka se oli. Kaisa piti siitä. Työ oli työ.

Laura kertoi, että heidän äitinsä oli leikannut Kaisan ensimmäisen tavaratalomainoksen talteen ja kehystänyt sen keittiöön. Kaisa itse oli säilyttänyt vedokset kansioissa, koska käyttöaikoja ja sopimusten kattamia kampanjoita saattoi joutua myöhemmin tarkistamaan. Mainoskauden päätyttyä kuva oli hänelle loppuun hoidettu toimeksianto, ei saavutus, jota olisi pitänyt esitellä kotona.

– Se saattoi soittaa ja sanoa olevansa joka pysäkillä, Laura sanoi. – Sitten se valitti, että kuvassa takin väri oli muutettu eikä kukaan ollut kertonut. Se huomasi sellaiset asiat. Minä näin vain Kaisan kasvot.

Johanna ajatteli ruokapöydälle levitettyjä vedoksia. Ulkopuoliselle ne näyttivät uralta, ehkä jopa elämältä. Kaisalle niissä oli ollut tilaajia, sovittuja käyttöjä ja päiviä, joiden jälkeen työ siirtyi seuraavaan.

– Oliko hänellä nykyistä kumppania?

– Ei. Edellinen suhde loppui yli vuosi sitten. Asiallisesti, ainakin Kaisan mukaan.

– Riitoja, uhkauksia tai ihmistä, jota hän olisi pelännyt?

Laura pudisti päätään.

– Hän ei päästänyt työtä kotiin, jos ei ollut pakko. Siksi minä en tunne puoliakaan niistä ihmisistä. Mutta jos joku tuli sopimuksen tai kuvien takia, Kaisa olisi sopinut ajan. Ei se olisi päästänyt ketään vain ovelta sisään.

– Kuinka moni työihminen tiesi osoitteen?

– Toimisto ainakin. Tuottajat, jos sopimuksessa tarvittiin laskutusosoite. Joskus tavaraa lähetettiin kotiin sovituksia varten. Mutta kuvaajat eivät tavallisesti käyneet siellä. Kaisa sanoi aina, että koti ei ole studio.

Osoitteen saattoi siis tietää moni. Perjantain käyntiin oli silti tarvittu perustelu, joka ohitti Kaisan tavallisen rajan. Arkisto ja hänen omat vedoksensa tekivät juuri sen.

Johanna käänsi Kaisan kalenterista otetun kuvan pöydällä Lauraa kohti.

– Tiesittekö tästä arkistotapaamisesta?

Laura luki merkinnän kahdesti.

– En. Onko se joku toimisto?

– Selvitämme sitä.

Kaisan läheiset, entinen kumppani ja viime viikkojen työryhmät oli käytävä läpi riippumatta siitä, kuinka vahvasti kaulajälki veti tutkintaa toiseen suuntaan. Ensimmäisistä puheluista ja asiakirjoista ei löytynyt yhteyttä Sallaan, Mikko Vainioon eikä Jennin viime viikkojen asiakkaisiin. Myöskään siitä, että Kaisa olisi osallistunut KASVOT-tapahtumaan tai käynyt sen avajaisissa, ei löytynyt viitteitä.

Entinen kumppani oli ollut työmatkalla Ryhtilässä, ja hänen läsnäolonsa siellä perjantai-illan olennaisina tunteina oli voitu todentaa. Lauantain kuvausryhmä oli ollut perjantai-iltana studion rakennuspäivässä; heidän liikkeensä näkyivät kulunvalvonnassa ja tavaralähetyksissä. Kaisan toimiston yhteyshenkilö tunsi Jennin nimen vain uutisista. Naiset olivat voineet seistä vuosien aikana samoissa sovitusauloissa tai lähettää laskuja samoille yrityksille, mutta asiakirjoista ei noussut yhteistä ihmistä, joka olisi kuulunut molempien arkeen.

Johanna käski jatkaa vertailua myös toiseen suuntaan: Jennin kontaktien yhteydet Kaisan vanhoihin kampanjoihin oli tarkistettava. Jos sama henkilö oli käyttänyt eri ammattinimikkeitä tai siirtynyt yrityksestä toiseen, pelkkä nimilista ei näyttäisi sitä. Työ veisi aikaa, mutta kaulajälki ei oikeuttanut ohittamaan muita mahdollisuuksia.

Talossa tehdyissä puhutteluissa yksi naapuri muisti miehen. Naapuri oli lähestynyt taloa roskakatokselta perjantaina vähän ennen kahdeksaa ja pitänyt ovea auki aulasta ulos tulleelle miehelle.

– Tavallinen keski-ikäinen mies, Antti luki muistiinpanoista. – Tumma takki, tummat housut ja ohut laukku. Ehkä tietokonelaukku tai asiakirjasalkku. Pituudesta hän osaa sanoa vain, ettei mies ollut huomattavan pitkä tai lyhyt. Kasvoja ei nähnyt kunnolla.

– Kumpi avasi oven?

– Mies oli jo aulassa ja tuli ulos, kun naapuri lähestyi. Ei tiedetä, mistä asunnosta. Talossa ei ole kameraa. Rantakadun liiketilan kamera näyttää jalkakäytävän, mutta ei tätä ovea.

Havainto sopi ajallisesti Kaisan kuolemaan. Se sopi myös suureen osaan talossa vierailleista miehistä eikä yksin osoittanut, että naapuri oli nähnyt tekijän. Johanna määräsi tarkistamaan lähialueen tallenteet ja talon asukkaiden vieraat. Miehen ympärille ei voinut rakentaa kasvoja, joita todistaja ei ollut nähnyt.

Sunnuntaina oikeuslääkäri asetti Jennin ja Kaisan kaulasta otetut kuvat rinnakkain samalle näytölle. Mittakaavat oli sovitettu toisiinsa. Jälkien leveys oli lähes sama, ja molemmissa näkyi pitkittäisten säikeiden välissä säännöllisesti toistuva poikittainen rakenne.

– En sano, että nämä on tehty samalla yksittäisellä välineellä, oikeuslääkäri sanoi. – Jäljestä ei voi yksilöidä nauhaa sillä tarkkuudella. Mutta välinetyyppi, leveys ja pintakudos vastaavat toisiaan hyvin läheisesti. Kaisankaan asunnosta ei löytynyt sopivaa esinettä.

– Muut löydökset? Johanna kysyi.

– Kuolinsyy on kuristaminen. Kuolema sijoittuu perjantaille, todennäköisimmin noin seitsemän ja yhdeksän välille. Ei viitteitä pitkäkestoisesta pahoinpitelystä tai seksuaalisesta väkivallasta. Pinnalliset vammat sopivat lyhyeen kamppailuun. Ryöstöön en tietenkään ota kantaa, mutta lääketieteelliset löydökset ovat kokonaisuutena hyvin samankaltaiset.

Antti katsoi suurennoksia.

– Kuinka varma olet samasta välinetyypistä?

– Niin varma kuin jälkien perusteella voi olla ennen laboratorion lopullista vertailua. Jos kaksi toisistaan riippumatonta tekijää on käyttänyt näihin kahteen naiseen kapeaa, litteää ja samalla tavalla kudottua välinettä, se olisi huomattava yhteensattuma.

Huomattava yhteensattuma ei ollut oikeuslääketieteellinen prosenttiluku, mutta Johanna ei tarvinnut sellaista. Molemmat naiset oli surmattu kotonaan, ilmeisesti heidän päästettyään tulijan sisään. Omaisuus oli tallella, väline puuttui ja kaulajälkien poikkeukselliset rakenteet vastasivat toisiaan läheisesti.

– Yhdistetään tapaukset samaan tutkintakokonaisuuteen, hän sanoi käytävässä. – Tutkinnan lähtökohtana on sama tekijä. Laboratorio jatkaa vertailua, mutta julkisuudessa siitä ei puhuta varmana ennen lausuntoa.

– KASVOT? Antti kysyi.

– Selvitetään se yhteisenä ympäristönä. Ei ainoana. Kaisan yksityiselämä ja muu työ tutkitaan samalla tavalla kuin tutkisimme ilman Jenniä.

Maanantaiaamuna Johannan pöydällä odotti tuloste sähköpostiketjusta, joka oli löytynyt Kaisan tietokoneen rikosteknisessä läpikäynnissä. Lähettäjänä näkyi KASVOT-arkiston yleinen osoite. Allekirjoituksessa ei ollut henkilön nimeä, vain arkiston yhteystiedot ja tapahtuman tunnus.

Ensimmäisessä viestissä kerrottiin, että Kaisan vanhoista kampanjoista digitoitavaksi saatu aineisto oli puutteellinen. Arkisto tarjoutui vertaamaan puuttuvia tiedostoja hänen hallussaan mahdollisesti oleviin painettuihin vedoksiin ja tarkistamaan samalla kuvien käyttöoikeustiedot. Kaisa oli vastannut säilyttäneensä joitakin vedoksia ja sopimuspapereita. Seuraavissa viesteissä oli sovittu kotikäynti perjantaille kello yhdeksäntoista.

Kaisa oli kysynyt, voisiko aineiston tuoda arkistolle seuraavalla viikolla. Vastauksessa kotikäyntiä perusteltiin sillä, ettei painettuja vedoksia tarvitsisi kuljettaa ja vertailu voitaisiin tehdä hänen luonaan kannettavalta työasemalta. Ehdotus ei ollut tullut Kaisalta. Hän oli silti hyväksynyt sen ja antanut rappukoodin sekä varmistanut, että tunti riittäisi, koska hänen piti herätä lauantaiaamuna aikaisin.

Ketjun aikana yleinen käyttöoikeuskysymys oli muuttunut Kaisan kotona tehtäväksi tapaamiseksi. Muutos oli tapahtunut saman nimettömän arkisto-osoitteen kautta. Koska lähettäjää ei voitu yksilöidä, tältä ei voitu kysyä kotikäynnin todellista perustetta.

Sanamuodot olivat asiallisia. Viesti ei hoputtanut, uhannut tai pyytänyt Kaisaa salaamaan tapaamista. Se tarjosi uskottavan syyn ottaa kansio esiin, nostaa toinen lasi pöydälle ja avata ovi ihmiselle, joka sanoi tulleensa arkistosta.

– Viesti on lähetetty keskiviikkona tapahtuman arkistotyössä käytetyltä työasemalta, Antti sanoi. – Samalta koneelta on lähtenyt muitakin aineisto- ja käyttöoikeusviestejä. Henkilökohtaista käyttäjätunnusta ei ole käytetty.

Helena Vartiainen saapui poliisitalolle ennen puoltapäivää kaksi kansiota ja muistitikku mukanaan. Hän ei puolustellut järjestelmää eikä yrittänyt pienentää viestin merkitystä.

– Kotikäynti olisi pitänyt kirjata tehtävälistaan, jos se olisi sovittu virallisesti, hän sanoi. – Tällaista merkintää ei ole. Arkisto on voinut sopia aineistojen noudosta, mutta kenenkään ei olisi pitänyt lähteä yksin ilman, että vastuuhenkilö tietää.

Hän näytti työaseman lokit ja keskiviikon vuorolistat. Lokeista näkyivät käynnistyneet ohjelmat, yhteys palvelimeen ja yhteisen sähköpostin lähetysaika. Näppäimistön ääressä istunutta ihmistä ne eivät nimenneet.

Pääurakoitsijan aineistossa olivat vastuuhenkilöt ja vakituiset työntekijät. Teknistä työtä oli kuitenkin ostettu yrityksiltä, jotka olivat tuoneet paikalle omia työntekijöitään tai välittäneet tehtäviä edelleen. Kaikista vuoroista ei löytynyt samassa muodossa päivää, tehtävää ja tekijän nimeä.

Antti oli koonnut erilliselle sivulle ihmiset, joiden oli voitu osoittaa olleen arkistotiloissa viestin lähetysaikaan. Paikalla olleiden luettelo ei kertonut, ketkä heistä olivat käyttäneet työasemaa. Joku oli voinut kulkea sisään omalla kulkuluvallaan ja toinen hänen mukanaan. Osa laitehuollosta oli merkitty vain yrityksen suorittamaksi työksi, ja kahden vuoron kohdalla laskutetuista tunneista oli tarkemmat tiedot kuin paikalla olleista ihmisistä.

– Vaikka saisimme jokaisen sinä päivänä sisällä olleen nimen, emme vielä tietäisi, kuka sopi käynnin tai kuka meni perjantaina Kaisalle, Antti sanoi.

– Emme. Mutta ilman kaikkia nimiä emme voi tarkistaa kumpaakaan.

– Pyydetään tiedot suoraan jokaiselta yritykseltä, Johanna sanoi. – Myös tilapäiset työntekijät, kulkuluvat, laskutetut tunnit ja vuorojen muutokset.

– Saatte yhteystiedot, Helena sanoi. – Toimitan myös muut tältä työasemalta lähetetyt viestit ja kaikki Kaisan aineistoon liittyvät merkinnät.

Yhteistyö tuotti lisää aineistoa mutta ei nimeä. Iltapäivään mennessä lokit vahvistivat, että viesti oli todella kulkenut KASVOT-järjestelmän kautta. Kirjoittajaa ne eivät nimenneet, joten mahdollisten käyttäjien joukko jäi laajaksi.

Tutkintahuoneen seinällä Jennin ja Kaisan kuvat olivat aluksi olleet eri tauluilla. Johanna siirsi ne saman otsikon alle. Niiden väliin Antti kiinnitti kaulajälkien vertailun, arkistosähköpostin ja kaavion tapahtuman alihankintaketjusta.

Muu ei asettunut yhtä siististi. Jennin työt kulkivat yökerhoista verkkosisältöihin ja glamourkuvauksiin. Kaisan nimi löytyi tavarataloista, vaatemerkeistä ja kaupunkimainoksista. Heillä ei ollut yhteistä toimistoa, kuvaajaa, kumppania tai ystäväpiiriä. Kaisan nimeä ei ollut löytynyt tapahtuman osallistujista. Hänen kuvansa olivat silti kulkeneet saman arkiston kautta kuin Jennin portfolio.

Johanna avasi koneeltaan lauantaina hyväksymänsä poliisitiedotteen. Siinä kerrottiin, että kolmekymmentäkaksivuotiaan naisen kuolemaa tutkittiin henkirikoksena ja pyydettiin havaintoja Vanharannan alueelta perjantai-illalta. Jenniä ei mainittu. Tekotapaa ei kerrottu.

Nyt tiedote oli puutteellinen eri tavalla kuin julkaisuhetkellä. Tutkinnan vahvana lähtökohtana oli, että sama tekijä oli murhannut molemmat naiset. Kaupungissa saattoi siis olla ihminen, joka oli saanut kaksi naista avaamaan kotiovensa. Julkisuus voisi tuoda havainnon, jota poliisi ei osannut pyytää. Samalla sanat sama tekijä täyttäisivät vihjelinjat ihmisillä, jotka muistaisivat jälkikäteen jokaisen epämiellyttävän kuvaajan, asiakkaan ja tapahtumatyöntekijän. Jos kuristaminen tai jäljen rakenne kerrottaisiin, ainoa tekijän tietoon rajautuva yksityiskohta lakkaisi olemasta sellainen.

Antti jäi seisomaan hänen pöytänsä viereen.

– Täydennetäänkö tiedotetta?

Johanna katsoi seinällä rinnakkain olevia kasvoja. Kummassakin kuvassa oli työn rakentama ilme, toinen tummassa yökerhovalossa ja toinen vaaleassa tavaratalostudiossa. Ne eivät näyttäneet kuuluvan samaan tarinaan. Kaulajäljet niiden välissä sanoivat muuta.

– Ei yhteydestä eikä tekotavasta, hän sanoi. – Ei vielä. Pyydetään konkreettisia havaintoja Kaisan talosta ja tarkistetaan jokainen arkistoketjun nimi. Tunnistuskeino pidetään meillä.

Hän sulki tiedotteen muuttamatta sitä.

Julkisuudessa puhuttiin kahden mallina työskennelleen naisen henkirikoksista, mutta tapausten mahdollista yhteyttä poliisi ei ollut vahvistanut. Tutkintahuoneessa oli yksi tekijä, kaksi uhria ja yhteinen järjestelmä, joka oli pystynyt lähettämään viestin mutta ei kertomaan, kuka sen oli kirjoittanut.