Luku 4

Viikko Jennin kuoleman jälkeen Jarkon näytöllä oli avoinna seitsemän juttua, ja kuudessa niistä käytettiin samoja kolmea kuvaa.

Yhdessä Jenni seisoi yökerhon kuvausseinän edessä mustassa mekossa, käsi lantiolla ja katse hieman kameran ohi. Toisessa hän nojasi punaiseksi valaistuun seinään alusvaatekampanjassa. Kolmas oli rajattu niin tiukasti, että jäljelle jäivät kasvot, paljaat hartiat ja huulille rakennettu ilme.

Otsikoissa toistuivat eroottinen malli ja glamourmalli. Tekstit kierrättivät poliisin tiedotetta, Jennin ikää ja muutamaa julkisista krediiteistä poimittua työtehtävää. Yksi julkaisu oli lainannut Sallan kuvausta Jennin sunnuntaisista toimistopäivistä, mutta nostanut sen viereen rohkeimman löytämänsä kampanjakuvan. Toisessa kerrottiin, että Jenni oli ollut KASVOT-tapahtumassa, kuin tapahtuman nimi olisi itsessään selittänyt hänen kuolemansa.

Mikään jutuista ei yksin ollut erityisen törkeä. Yhdessä ne tekivät Jennistä ihmisen, joka oli elänyt samassa asennossa kuin yhdessä vanhassa kuvassa.

Jarkko avasi oman ensimmäisen uutisensa. Sen alaosassa olivat Sallan kertomat laskut, värikoodatut varaukset ja lauantaiksi pakattu laukku. Etusivulta juttu oli jo pudonnut. Hakutuloksessa näkyivät otsikko, kasvokuva ja kaksi ensimmäistä lausetta.

Hän vaihtoi kuvahaun aikajärjestykseen. Varhaisimmissa töissä Jenni oli kuvattu tavallisen vaateliikkeen neuleissa, hiukset kiinni ja kädet taskuissa. Myöhemmin tulivat klubien julisteet, alusvaatekuvat ja omat verkkosisällöt. Jutut olivat poimineet loppupään kuvat, koska ne näyttivät vastaavan valmiiksi kysymykseen siitä, millainen ihminen oli kuollut. Tavallista katalogikuvaa ei ollut käyttänyt kukaan.

Jarkko huomasi itsekin muistaneensa Jennin ensin mustasta pitsinaamiosta. Vasta Sallan kanssa puhuttuaan hän oli osannut ajatella laskuja, kuvauspäivien venymistä ja sitä, kuinka monen erilaisen tilaajan varassa freelancerin toimeentulo pysyi. Ensimmäinen mielikuva ei ollut väärä. Se oli vain tilaajan rakentama.

– Haluaisin tehdä jatkon Jennin työstä, hän sanoi.

Päivi nosti katseensa viikonlopun työlistasta.

– Mitä uutta siinä on?

– Se, ettei kukaan näytä tietävän, mitä hänen työnsä oikeastaan tarkoitti. Muut mediat ovat päättäneet, että hän kuului yhteen glamourpiiriin. Hänen krediittinsä eivät näytä siltä.

– Jos teet jutun siitä, että muut tekevät huonoja juttuja, saat kolme kappaletta ja paljon omahyväisyyttä.

– En ehdottanut sitä.

– Hyvä. Mitä selvität?

Jarkko käänsi näytön Päiviä kohti. Samat kasvot näkyivät eri välilehdillä eri rajauksina.

– Ketkä todella tunsivat hänet työn kautta. Oliko kyse yhdestä piiristä vai joukosta erillisiä keikkoja. KASVOT on viimeistä viikonloppua auki. Siellä ovat rinnakkain ainakin muoti, mainonta, glamour ja vanhat kampanjat.

Päivi katsoi kuvia hetken.

– Selvitä. Mutta jutussa pitää olla varmennettua tietoa Jennistä, ei luentoa median synneistä. Ja jos KASVOT ei rajaa mitään, kirjoitat myös sen.

– Todennäköisesti juuri sen.

KASVOT-tapahtuman pääaulassa kävijät liikkuivat valkoisten opasteiden välissä ohjelmalehtiset käsissään. Yhdeltä suunnalta kuului muotinäytöksen äänentoisto, toiselta kuvauspisteen ohjaajan tasainen kehotus siirtyä puoli askelta vasemmalle. Seinillä oli suuria kampanjakuvia, joiden vieressä pienet tekstit kertoivat vuodesta, tilaajasta ja kuvaajasta. Mallin nimi puuttui yllättävän usein.

Päälavan lähellä jonotettiin mallihakujen ilmoittautumiseen ja kerättiin merkkien kangaskasseja. Sivukäytävällä puhuttiin kuvien käyttöajoista, toimistojen sopimuksista ja siitä, mitkä vanhat kampanjat voitiin ottaa retrospektiiviin. Glamour- ja verkkosisältöjen alueella tekijät jakoivat omia korttejaan ilman toimistojen pöytiä. Valokuvauksen historiaa esittelevässä päässä ihmiset seisoivat vitriinien ääressä hiljaa. Sama kulkulippu vei kaikkialle, mutta ihmiset eivät kulkeneet samoja reittejä.

Helena Vartiainen tapasi Jarkon infopisteellä. Hänellä oli kaulassaan tuottajan kulkulupa ja käsivarrellaan ohjelmia, joita hän jakoi puhuessaan.

– Voit kiertää yleisötiloissa vapaasti, Helena sanoi. – Työtiloihin en voi päästää ilman erillistä sopimista. Jos haluat ymmärtää kokonaisuutta, älä aloita päälavalta. Siellä kaikki näyttää yhdeltä tapahtumalta.

Muotitoimistojen alueella pienen toimiston edustaja suostui puhumaan taustaksi varmistettuaan ensin, ettei hänen nimeään liitettäisi murhaa koskevaan otsikkoon. Hän muisti Jennin kahdesta katalogikuvauksesta ja yhdestä vaatemerkin sovituksesta: Jenni oli tullut ajoissa, kysynyt kuvien käyttöajasta ja pitänyt huolen siitä, että sovitut tunnit kirjattiin oikein. Yökerhotöistä nainen ei tiennyt juuri mitään eikä ollut tavannut Jennin ystäviä.

– Olin nähnyt joitakin hänen eroottisista kuvistaan, hän sanoi. – Ne eivät liittyneet meidän töihimme. Meille hän oli yksi luotettava freelanceri muiden joukossa.

– Tunsivatko muut toimistonne mallit hänet?

– Joku varmasti. Mutta kahden päivän yhteinen kuvaus ei tee ihmisistä piiriä.

Mainostuottaja Marika Laakso seisoi kaupunkimainoksia esittelevän seinän luona. Hän irrotti puhelimensa laturista ja tuli Jarkkoa vastaan. Marika oli tuottanut kampanjan, jossa Jenni oli ollut yksi neljästä mallista. Kuvauspäivä oli alkanut ennen seitsemää ja jatkunut iltaan, koska asiakkaan edustaja oli muuttanut suunnitelmaa kesken kaiken.

– Jenni ei ollut vaikea, vaikka hänellä olisi ollut siihen aihetta, Marika sanoi. – Hän kysyi, maksetaanko lisätunnit, ja pyysi vastauksen sähköpostiin. Sitten hän teki työn loppuun.

Jarkko kysyi, oliko Jenni kuulunut vakiintuneeseen työryhmään.

– Ei mainospuolella sellaisia ryhmiä aina ole. Tuottaja kokoaa ihmiset kampanjaan, seuraavassa työssä puolet vaihtuu. Olen käyttänyt samoja malleja uudelleen, jos asiakas ja ilme sopivat, mutta se ei tarkoita, että tuntisin heidän muun elämänsä.

Marika antoi käyntikorttinsa ja käski soittaa, jos Jarkko tarvitsisi myöhemmin apua vanhojen kampanjoiden tai krediittien selvittämisessä. Kortin taakse hän kirjoitti toisen numeron, josta hänet tavoitti viikonloppuisin.

Glamourkuvaaja ei halunnut nimeään juttuun. Hän puhui Jennin kanssa tekemistään kuvauksista, itse hankituista asiakkuuksista ja verkkonäkyvyydestä. Hänen mukaansa Jenni oli rakentanut työnsä niin, ettei ollut riippuvainen yhdestä kuvaajasta tai julkaisusta.

– Kaikki puhuvat nyt glamourpiireistä, Jarkko sanoi. – Keitä niihin kuuluu?

Kuvaaja hymähti.

– Riippuu siitä, kuka myy sinulle tarinaa. Malli voi kuvata minun kanssani maanantaina, verkkokaupalle keskiviikkona ja klubille perjantaina. Me emme silti istu missään samassa salaisessa kerhossa.

Iltapäivään mennessä Jarkko oli kuullut kolme eri kuvausta Jennistä. Jokainen perustui yhteisiin työpäiviin, mutta yksikään ei ulottunut hänen koko työhönsä eikä viimeiseen viikkoonsa.

Helena vei hänet retrospektiivin läpi. Aulan takaosassa vaihtuva näyttö esitti mainoskuvia eri vuosikymmeniltä. Sen vieressä lasivitriineihin oli asetettu painettuja kuvastoja, filmiliuskoja ja yhteysarkkeja. Kauempana vieraat selasivat digitaalisia portfolioita kosketusnäytöiltä.

– Kuinka monen mallin aineistoa täällä on? Jarkko kysyi.

– Jos lasketaan historialliset kampanjat ja toimistojen kuvastot, tuhansien. Tarkkaa henkilömäärää on vaikea antaa, koska sama ihminen voi olla eri nimillä ja eri aineistoissa.

– Ovatko kaikki osallistuneet tapahtumaan?

– Eivät lähellekään. Aineistoa on tullut asiakkailta, toimistoilta, kuvaajilta ja malleilta. Joku voi olla mukana kahdenkymmenen vuoden takaisessa kampanjassa tietämättä koko tapahtumasta muuta kuin sen, mitä alkuperäiset käyttöoikeudet edellyttävät.

Näytölle vaihtui naisen kasvokuva vanhasta mainoksesta. Jarkko tunsi sen samalla epämääräisellä tavalla kuin lapsuudenkodin tapetin: hän oli nähnyt kuvan monta kertaa osaamatta sanoa missä. Vaaleaa taustaa vasten kääntyneet kasvot kuuluivat johonkin vuosien takaiseen kampanjaan, ehkä kosmetiikkaan tai vaatteisiin. Nimeä hän ei muistanut.

Kuva vaihtui ryhmäotokseen, ja Helena johdatti hänet yleisölle avatulle hakupisteelle. Kampanjoita saattoi selata vuosikymmenen ja tuoteryhmän mukaan. Yhden hakutuloksen takaa tuli lehtimainos, toisen takaa kaksikymmentä lähes samanlaista katalogiruutua ja kolmannen takaa vain merkintä aineistosta, jota ei voinut näyttää käyttöoikeuksien vuoksi. Mallien nimet olivat välillä täydellisiä, välillä pelkkiä etunimiä tai toimistojen vanhoja tunnuksia. Osa käyttöoikeustiedoista löytyi muualta kuin itse kuvat.

– Meillä on ihmisiä, joiden kasvot tunnistaa koko kaupunki mutta joiden nimeä kukaan tässä rakennuksessa ei osaa sanoa, Helena sanoi. – Ja toisin päin: nimi löytyy sopimuksesta, mutta alkuperäinen kuvatiedosto puuttuu.

– Arkisto ei siis oikeastaan kokoa ihmisiä yhteen.

– Se kokoaa aineistoja. Tapahtuma tuo osan ihmisistä samaan paikkaan muutamaksi päiväksi, mutta arkisto on paljon suurempi kuin täällä näkyvä joukko.

Jarkko kirjoitti lauseen muistiin. Valmiit kuvat oli saatu seinille järjestykseen, mutta niiden taustalla nimet, tiedostot ja käyttöoikeudet olivat kulkeneet eri reittejä. Arkisto ei ollut osoitekirja, josta Jennin tunteneet olisi voinut poimia. Hänen tapahtumayhteytensä avasi uusia aineistoja, mutta ei rajannut ihmisjoukkoa.

Ulkona Jarkko soitti Johannalle. Tapahtumahallin ovet avautuivat hänen takanaan tasaiseen tahtiin, ja jokaisen kävijäjoukon mukana kadulle pääsi katkelma musiikkia.

– Kävin KASVOT-tapahtumassa, hän sanoi. – Jennin työpiiri ei ole piiri. Muotitoimisto tunsi hänet katalogeista, mainostuottaja yhdestä kampanjasta ja glamourkuvaaja aivan muista töistä. Kukaan ei tuntenut muita puolia kunnolla.

– Mitä he kertoivat viime päivistä?

– Ei mitään. Yksikään ei ollut tavannut häntä tällä viikolla. Helena sanoi, että arkistossa on tuhansien ihmisten kuvia, myös sellaisten, jotka eivät ole koskaan osallistuneet tapahtumaan.

Johanna vaikeni niin pitkäksi aikaa, että Jarkko kuuli kadun toiselta puolelta bussin ovien varoitusäänen.

– Silloin sinulla ei ole perustetta tehdä tapahtumasta Jennin kuoleman selitystä, hän sanoi.

– Ei ole. Onko poliisilla?

– Tutkintalinjoja en kommentoi.

– Onko hänen työstään löytynyt jotain, mikä liittyy kuolinsyyhyn?

– Kuolinsyytä ei ole julkistettu.

– Sen tiedän.

– Hyvä.

Ääni ei ollut tyly. Johanna oli kuunnellut havainnot ja kysynyt, mitä ihmiset todella tiesivät. Raja kulki siinä, mitä hän itse antoi takaisin.

– Kirjoitan, ettei ammattinimike tee ihmisistä yhtä verkostoa, Jarkko sanoi. – En yhdistä KASVOT-tapahtumaa motiiviin.

– Pidä se niin.

Toimituksessa Jarkko rakensi jutun kolmen työpäivän varaan. Katalogikuvauksessa Jenni oli ollut täsmällinen freelanceri, mainoskampanjassa sopimuksistaan huolehtiva ammattilainen ja glamourkuvauksissa oman verkostonsa rakentanut tekijä. Hän kirjoitti ensimmäiseen versioon kappaleen siitä, kuinka muut mediat olivat valinneet kuvansa. Päivi luki sen, piirsi kappaleen reunaan viivan ja työnsi paperin takaisin.

– Tämä on totta, mutta nyt sinä olet jutussa enemmän kuin Jenni.

Jarkko poisti kappaleen. Kuvavalinnat näkyivät jutun lähtökohtana ilman, että hän selitti lukijalle muiden epäonnistumista.

Taustajuttu julkaistiin sunnuntaina. Siinä kerrottiin Jennin katalogi-, mainos- ja glamourtyöstä, eri toimeksiantojen tavoista sekä siitä, kuinka vähän yhden työpäivän ihmiset tiesivät hänen muista töistään. KASVOT mainittiin paikkana, johon oli koottu laajasti mallien ja kampanjoiden aineistoa. Murhan syystä juttu ei esittänyt päätelmää.

Se luettiin, mutta ei lähellekään yhtä laajasti kuin ensimmäinen uutinen. Lukijat viipyivät sivulla pitkään, mutta heitä tuli vähemmän. Päivi sanoi sen olevan taustajutulle tavallista. Jarkko tiesi, ettei tavallisuus tehnyt erosta merkityksetöntä.

KASVOT päättyi sunnuntai-iltana. Rakenteita purettiin ja ohjelmasivut siirtyivät tapahtuman verkkosivuilla arkistoon. Seuraavalla viikolla poliisi ei tiedottanut läpimurrosta. Jennin nimi pysyi toimituksen seurannassa, mutta uusia varmistettuja tietoja ei tullut. Ensin hän katosi etusivuilta kotimaan uutisvirtaan, sitten hakusivujen alle.

Jarkko piti hänen nimeään omalla seurantalistallaan. Samalla hän kirjoitti ravintolapalosta, kaupungin talousarviosta ja pahoinpitelystä, joka oli alkanut taksijonossa ja päättynyt kahden korttelin päässä. Uutispäivä ei jättänyt tyhjää kohtaa ratkaisemattoman murhan ympärille. Se täytti kohdan muulla.

Lauantaina neljäs lokakuuta Marika Laakson nimi syttyi Jarkon puhelimen näytölle.

– Muistatko, kun kyselit siitä, ovatko samat ihmiset aina mainoskuvauksissa? Marika sanoi ilman johdantoa.

– Muistan.

– Minulle soitti äsken yksi nykyisen kampanjan kuvausryhmästä. Kaisa Lehtola ei tullut aamun kuvaukseen eikä vastannut puhelimeen. Hänet on kuulemma löydetty kotoaan kuolleena.

Jarkko veti muistikirjan lähemmäksi.

– Kuka löysi?

– En tiedä. Ryhmässä sanottiin vain, että poliisi oli paikalla. Tämä kiertää nyt niiden kesken, jotka odottivat häntä studioon.

– Tunnetteko Kaisan itse?

– Olen ollut hänen kanssaan kolmessa kampanjassa. Hän ei jättänyt tulematta ilmoittamatta. Siksi tämä kuulosti pahalta jo ennen kuin kuulin loput.

– Onko poliisi sanonut, että kuolemaan liittyy rikos?

– Ei minulle. En tiedä, liittyykö tämä Jenniin millään tavalla. Soitin, koska sinä kysyit silloin kuolleesta mallista ja eri työpiireistä.

Jarkko pyysi kuvausryhmän yhteyshenkilön nimen ja varmisti, saiko kertoa tiedon tulleen Marikalta taustaksi. Sitten hän avasi hakunäkymän.

Kaisa Lehtola löytyi tavaratalokuvastoista, kahden vaatemerkin kampanjoista ja pysäkkimainoksesta, jonka Jarkko muisti nähneensä eri puolilla kaupunkia. Kuvissa ei ollut yökerhoja, pitsinaamioita eikä Jennin verkkokuvista tuttuja nimiä. Kaisa kuului siihen mainonnan osaan, jossa malli saattoi olla kaikkialla kaupungissa ilman, että useimmat tiesivät hänen nimeään.

Hän tarkisti kuvat ja krediitit kahdesta toisistaan riippumattomasta lähteestä. Vanhan toimistosivun henkilötiedoissa oli Kaisan syntymäaika, jonka perusteella tämä oli kolmekymmentäkaksi. Tuore vaatemerkin tiedote vahvisti, että Kaisa työskenteli yhä mainosmallina. Marikan antaman kuvausryhmän yhteyshenkilön puhelin soi vastaajaan. Jarkko jätti nimensä ja pyysi soittamaan kiireellisesti takaisin.

Sen jälkeen hän soitti poliisin päivystykseen. Päivystäjä ei vahvistanut kuolemaa eikä rikosepäilyä ja sanoi poliisin tiedottavan asiasta myöhemmin, jos aihetta oli. Vastauksen muoto ei kertonut, oliko poliisi valmistelemassa tiedotetta vai oliko Jarkon kysymys ensimmäinen, jonka päivystäjä asiasta kuuli.

Jarkko nousi ja käveli Päivin työpisteelle muistikirja kädessään.

– Meillä on vihje kuolleesta naisesta nimeltä Kaisa Lehtola. Mainosmalli, kolmekymmentäkaksi. Jäi tulematta aamun kuvaukseen ja löydettiin lähteen mukaan kotoaan. Poliisi ei vielä vahvista mitään.

Päivi käänsi tuolinsa häntä kohti.

– Kuinka hyvä lähde?

– Tunsi Kaisan töistä ja sai tiedon tämän nykyiseltä kuvausryhmältä. Kuoleman olosuhteista ei ole varmistusta.

– Hanki kuvausryhmä ja osoite. Minä seuraan poliisia.

Jarkko palasi paikalleen. Jennin glamourtyö ja Kaisan tavaratalokuvastot eivät muodostaneet samaa tuttavapiiriä. Niiden väliin mahtui suuri osa Lystikkälän mainos- ja kuva-alasta. Yhteinen ammatti oli liian ilmeinen sivuutettavaksi ja liian väljä todistamaan mitään.

Toimituksella saattoi silti olla käsissään tieto toisesta mahdollisesti tapetusta mallista. Ennen kuin siitä sai kirjoittaa yhdenkin lauseen, Jarkon oli selvitettävä, oliko kuolema rikos vai ainoastaan uutinen, jonka läheisyys Jennin tapaukseen sai näyttämään siltä.