Luku 3

Oikeuslääkärin työhuoneessa oli kaksi tuolia vieraita varten, mutta toinen niistä oli siirretty seinän viereen paperilaatikoiden tieltä. Antti jäi seisomaan oven tuntumaan. Johanna istui työpöydän eteen ja asetti muistikirjansa polvelle.

Huoneen ikkunasta näkyi huoltopiha, märkä asfaltti ja roskakatoksen viereen pysäköity pakettiauto. Maanantaiaamu oli harmaa. Sade oli lakannut, mutta vesi valui yhä katon reunasta tasaisin välein.

Oikeuslääkäri käänsi näyttönsä niin, että Johanna näki kaavion ja sen vieressä kaksi rajattua valokuvaa. Hän ei näyttänyt ruumista kokonaisena. Kuvissa oli kaulan iho ja sen poikki kulkeva kapea jälki, joka oli rikospaikalla näyttänyt lähes yhtenäiseltä painaumalta. Suurennoksessa sen sisällä erottui rinnakkaisia säikeitä ja lyhyin välein toistuva poikittainen rakenne.

– Kuolinsyy on kuristaminen, oikeuslääkäri sanoi. – Väline on ollut kapea ja litteä. Ei johto eikä tavallinen naru. Jäljessä näkyy kudottu tai punottu pinta poikkeuksellisen selvästi.

– Pystytkö sanomaan, mikä se on?

– En. Pystyn kuvaamaan leveyden ja rakenteen sekä vertaamaan jälkeä välineeseen, jos sellainen löytyy. Käyttötarkoitusta en lähtisi arvaamaan.

Johanna kumartui lähemmäksi näyttöä. Jäljen kuvio toistui niin säännöllisenä, että se näytti melkein painetulta. Rikospaikalla sitä vastaavaa esinettä oli etsitty vaatteista, laukuista, kodin tekstiileistä ja sähköjohdoista. Mikään asunnosta talteen otettu ei ollut sopinut sen leveyteen tai pintaan.

– Voiko se olla syntynyt vaatteen läpi?

– Ei tällaisena. Väline on ollut suoraan ihoa vasten. Painetta on ollut riittävästi siihen, että sen pintakuvio on jäänyt näkyviin.

Oikeuslääkäri siirsi kuvat sivuun ja katsoi muistiinpanojaan.

– Pitkäkestoiseen pahoinpitelyyn viittaavia vammoja ei ole. Ei myöskään löydöksiä, jotka viittaisivat seksuaaliseen väkivaltaan. Osa pinnallisista vammoista sopii lyhyeen kamppailuun, mutta en tekisi niistä tämän tarkempaa tapahtumankulkua.

– Kuolinaika?

– Perjantai-ilta. Tutkimus tukee sitä, mutta tarkkaa kellonaikaa en pysty antamaan. Ei sellaista, jonka varaan kannattaisi rakentaa minuuttiaikataulua.

Antti siirsi painonsa jalalta toiselle.

– Puhutaanko kahdesta tunnista vai kuudesta?

– Tässä vaiheessa puhutaan illasta. Puhelimet ja varmat havainnot rajaavat paremmin kuin minä.

Se ei antanut heille uutta kellonaikaa. Jennin puhelimesta ei ollut illan aikana enää lähtenyt viestejä tai puheluita. Siinä ei näkynyt muutakaan käyttöä, joka olisi kaventanut tutkittavaa ajanjaksoa. Muutaman tunnin hiljaisuus ei yksin muodostanut aikajanaa.

– Näytteet lähtevät laboratorioon tänään, oikeuslääkäri jatkoi. – Jäljen rakenne on dokumentoitu eri valaistuksilla ja mittakaavassa. Jos väline myöhemmin löytyy, vertailu on mahdollinen. Se ei tarkoita, että yksittäinen nauha pystyttäisiin varmasti nimeämään tämän perusteella.

– Mutta vääränlainen voidaan sulkea pois?

– Hyvin todennäköisesti.

Johanna sulki muistikirjansa. Heillä oli ensimmäinen täsmällisesti mitattava yksityiskohta tekotavasta, vaikka sen merkitystä ei tunnettu. Välinettä ei ollut löytynyt asunnosta, joten tekijä oli todennäköisesti vienyt sen mukanaan. Johanna ei voinut tietää, oliko se tuotu asuntoon vai otettu sieltä. Jos tekijällä oli ollut se mukanaan jo tullessaan, valinta saattoi kertoa suunnitelmallisuudesta. Enempää jäljestä ei vielä saanut irti.

Käytävässä Antti kysyi, mitä ruumiinavauksesta jaettaisiin ryhmälle.

– Kuolinsyy, arvioitu ajankohta ja se, ettei löydöksiä seksuaalisesta väkivallasta ole. Kaikkien pitää pystyä tekemään työnsä oikeilla tiedoilla.

– Entä jälki?

– Tarkka rakenne, kuvat ja se, ettei välinettä löytynyt, jäävät ydintutkintaan ja laboratorioon. Muut tietävät kapeasta kuristusvälineestä sen verran kuin omat tehtävät vaativat.

– Julkisuuteen?

– Ei vielä edes kuristamista.

Antti nyökkäsi. Jos joku myöhemmin kertoisi nähneensä välineen tai kuulleensa tunnustuksen, kertomusta voitaisiin verrata yksityiskohtaan, jonka vain tekijä ja tutkijat tiesivät.

Tiistaina tutkintahuoneen seinälle oli koottu Jennin perjantai. Varmat tapahtumat oli kirjoitettu valkoisille lapuille, vahvistamattomat keltaisille. Alkuillasta Jenni oli noussut bussista Vallinaukiolla, ostanut ruokakaupasta maitoa ja kahvia ja tullut naapurin näkemänä yksin kotiin. Sen jälkeen seinällä oli tyhjä alue, joka jatkui lauantaiaamun vastaamattomiin puheluihin asti.

Puhelimessa ei ollut sovittua tapaamista. Viimeisissä viesteissä puhuttiin lauantain kuvauksesta, ensi viikon töistä ja yhdestä maksamattomasta laskusta. Sähköposteissa oli tarjouksia, vedoksia, käyttöoikeuskysymyksiä ja tavanomainen määrä viestejä, joihin Jenni ei ollut vastannut. Yhdessäkään niistä ei sovittu kotikäyntiä.

Talon ovella ei ollut kameraa. Palvelukeskuksen ja kahden liiketilan tallenteet näyttivät osia Vallinkadusta, mutta eivät sisäänkäyntiä. Perjantai-illan kuvissa kulki kymmeniä ihmisiä, joiden määränpäästä ei voinut päätellä mitään.

Naapureiden havainnot olivat yhtä epätarkkoja. Yksi oli kuullut hissin pysähtyvän kerrokseen illalla, toinen keskustelua käytävästä, mutta kumpikaan ei osannut sanoa aikaa eikä sitä, mihin asuntoon äänet liittyivät. Talossa kulki asukkaiden lisäksi vieraita, ruokalähettejä ja huoltoyhtiön viikonloppupäivystäjä. Kukaan ei muistanut nähneensä Jennin ovella ihmistä, joka olisi erottunut tarpeeksi jäädäkseen mieleen.

Sallan varsinainen kuulustelu oli vahvistanut ensitiedot. Hänen avaimensa oli tallella, eikä lukosta löytynyt merkkiä väkisin avaamisesta. Huoltoyhtiön yleisavainten käyttö oli tarkistettu. Jennin entiset kumppanit, lähimmät ystävät ja perheenjäsenet tiesivät asunnon, mutta kukaan heistä ei ollut käynyt siellä perjantaina. Ensimmäiset alibit kestivät, loput olivat yhä tarkistettavina.

– Nurmi sanoi uudelleen, ettei Jenni pelännyt ketään, Antti sanoi. Hän seisoi seinän ääressä ja seurasi sormellaan tyhjää kohtaa viimeisen varman havainnon jälkeen. – Verkkoviesteissä on törkyä ja muutama sinnikkäämpi lähettäjä, mutta ei tapaamiseen viittaavaa. Entiset suhteet eivät ainakaan toistaiseksi tuota mitään.

– Työihmiselle hän olisi voinut avata.

– Jos käynnille oli uskottava syy.

Työkalenterin nimet oli jaettu kolmelle listalle: kuvaajiin ja meikkaajiin, asiakkaisiin ja tapahtumajärjestäjiin sekä ihmisiin, joiden asemaa ei vielä tunnettu. Sama nimi esiintyi välillä kahdessa ryhmässä. Jenni oli tehnyt töitä vaihtelevissa kokoonpanoissa, eikä hänen työpiirinsä muodostanut rajattua joukkoa.

Antti nosti pöydältä tulosteen.

– Tässä on selvin riita. Mikko Vainio, freelancekuvaaja. Käyttänyt Jennin kuvia asiakkaidensa kampanjoissa laajemmin kuin sopimus salli. Jenni lähetti lisäkäytöstä kaksi laskua, jotka Vainio kiisti ja jätti maksamatta. Jenni vaati kuvia pois ja uhkasi ottaa yhteyttä asiakkaisiin sekä alan muihin tilaajiin.

Viestiketju alkoi asiallisena ja muuttui viesti viestiltä lyhyemmäksi. Mikko kiisti rikkoneensa sopimusta. Jenni oli liittänyt mukaan kuvakaappauksia ja päivämäärät. Viimeisessä vastauksessaan Mikko oli kirjoittanut, että jos Jenni veisi asian eteenpäin, tämä saisi katua sitä ja huomaisi samalla, kuinka pienet alan piirit Lystikkälässä olivat.

– Hän tuntee osoitteen, Antti sanoi. – On käynyt asunnolla kahdesti työasioissa. Perjantai-illalle hän ilmoittaa maksullisen kuvauskeikan.

– Ilmoittaa itse?

– Sähköposti vahvistaa, että tilaisuus oli. Läsnäolo tarkistetaan erikseen.

Keskiviikkona Mikko Vainio istui kuulusteluhuoneessa oma kameralaukkunsa tuolin jalan vieressä. Hän oli tullut suoraan työstä ja pyytänyt saada pitää laukun näkyvissään. Hän ei vaikuttanut pelokkaalta vaan loukkaantuneelta siitä, että hänen ammattitaitoaan ja omaisuuttaan käsiteltiin samassa yhteydessä Jennin kuoleman kanssa.

– Minä otin ne kuvat, hän sanoi. – Suunnittelin valon, hankin paikan ja tein jälkikäsittelyn. Jenni sai palkkionsa kuvauksesta.

– Alkuperäisestä kuvauksesta, Johanna sanoi. – Myöhemmät laskut koskivat sitä, että kuvia käytettiin myös painetussa mainonnassa toiselle asiakkaalle.

– Sama konserni.

– Jenni oli eri mieltä.

– Jenni oli eri mieltä heti, kun joku kertoi, että tästä voisi laskuttaa lisää.

Mikko sanoi sen nopeasti mutta hiljensi ääntään viimeisten sanojen kohdalla. Hän katsoi pöydän pintaa, ei Johannaa.

– Miksi kirjoititte hänen saavan katua asian viemistä eteenpäin?

– Koska olisin kertonut tilaajille, miten hän toimii. Jos jokaisesta kuvasta alkaa jälkikäteen riita, ihmiset ottavat jonkun toisen.

– Halusitte vahingoittaa hänen työtään.

– Halusin puolustaa omaani.

– Käytitte hänen kuviaan vastoin hänen käsitystään sopimuksesta ja uhkasitte hänen toimeentuloaan, kun hän puuttui siihen.

– Te luette nyt kaiken niin kuin Jenni olisi ollut oikeassa, koska hän on kuollut.

Johanna työnsi tulostetun sopimuksen pöydän poikki. Mikko vilkaisi sitä mutta ei ottanut paperia käteensä.

– Tässä ei ratkaista käyttöoikeusriitaa, Johanna sanoi. – Tässä selvitetään, oliko teillä syy hakeutua hänen luokseen sen takia.

– Minulla oli syy olla vihainen. Ei syytä mennä hänen kotiinsa.

– Soititte hänelle viime viikolla kolme kertaa.

– Koska sähköpostilla jokaisesta lauseesta tuli uusi vaatimus. Hän ei vastannut.

– Jätittekö viestin?

– Yhden. Sanoin, että haluan hoitaa laskut ja käyttöoikeudet erikseen. Hän lähetti sen jälkeen vain saman vaatimuksen uudestaan.

Mikko ei kiistänyt sanojaan eikä yrittänyt tehdä riidasta merkityksetöntä. Hän oli yhä kiinni asiassa, jota toinen osapuoli ei enää voinut jatkaa. Johanna antoi hiljaisuuden kestää.

– Milloin näitte hänet viimeksi?

– Elokuun lopussa.

– Milloin kävitte viimeksi hänen asunnollaan?

– Keväällä. Vein vedoksia ja yhden kovalevyn. Sitä ennen olin hakenut sieltä kuvausvaatteita. Kumpikaan käynti ei ollut mikään salaisuus.

– Olisiko hän päästänyt teidät sisään perjantaina?

Mikko nojasi taaksepäin. Ensimmäistä kertaa hän näytti miettivän, mitä kysymyksen kumpikin vastaus merkitsisi.

– Jos olisin tullut työn takia, ehkä. Riidan jälkeen en tiedä.

Perjantaina hän oli kuvannut vakuutusyhtiön vuosijuhlaa hotellin juhlasalissa. Hän kertoi saapuneensa ennen kuutta ja lähteneensä puolen yön jälkeen. Tapahtumajärjestäjän yhteyshenkilö, hotellin henkilökunta ja kaksi muuta kuvausryhmään kuulunutta vahvistivat ajat. Huoltokäytävän kamera näytti hänen tuovan välineensä sisään ja lähtevän niiden kanssa. Juhlasalista tallennettu ohjelma ja Mikon lähes keskeytyksetön kuva-aineisto sijoittivat hänet paikalle koko Jennin kuoleman kannalta olennaisen ajan.

Antti laski tarkistusmuistion Johannan pöydälle vielä samana iltapäivänä.

– Alibi kestää. Aineistossa on taukoja, mutta ei sellaisia, joiden aikana hän olisi ehtinyt Suovalliin ja takaisin. Todistajat ovat toisistaan riippumattomia.

Johanna luki ajat kahdesti. Viesti pysyi uhkaavana ja Mikon suhtautuminen Jennin oikeuksiin vastenmielisenä, mutta kumpikaan ei siirtänyt häntä hotellin juhlasalista Vallinkadulle.

– Suljetaan hänet pois tekijänä tällä aikajanalla, Johanna sanoi. – Sopimusriita jää aineistoon, mutta sen varaan ei rakenneta enempää.

Torstaiaamuna KASVOT-tapahtuman yleisötiloissa oli jo jonoa, vaikka ovet oli avattu vasta hetkeä aikaisemmin. Korkean aulan seinille ja pylväisiin oli sijoitettu valkoisia opasteita, jotka ohjasivat muotinäytöksiin, mallihakuihin, valokuvanäyttelyihin ja kuvauspisteille. Yhden seinän kokoisella näytöllä vaihtuivat valmiit kampanjakuvat. Lattiaan teipatut jonotuslinjat, säädetty valo ja henkilökunnan samanväriset kulkuluvat saivat kokonaisuuden näyttämään tarkasti hallitulta.

Tuottaja Helena Vartiainen tuli heitä vastaan infopisteen viereltä. Hän kantoi paksua kansiota ja puhui matkalla radiopuhelimeen puuttuvasta opasteesta. Saatuaan asian hoidettua hän vei Johannan ja Antin yleisövirran ohi henkilökunnan käytävälle.

Näyttelyseinien takana tapahtuma hajosi työksi. Avoimesta ovesta näkyi vaateripustimia ja puoliksi purettuja laatikoita. Toisessa huoneessa tarkistettiin kuvatiedostojen nimiä kolmella rinnakkaisella työasemalla. Pöydillä oli muistikorttikoteloita, käyttöoikeuslomakkeita, johtoja ja paperilappuja, joihin oli kirjoitettu tiedostonimiä. Seinään teipatussa ohjeessa pyydettiin olemaan siirtämättä keskeneräisiä kansioita.

– Tässä käsitellään tämän vuoden aineistoa, Helena sanoi. – Varsinainen arkistotyö on useassa huoneessa. Osa vanhasta materiaalista tuli meille toimistoilta ja asiakkailta, osa malleilta itseltään. Kaikkea ei edes säilytetä samoilla palvelimilla.

Hän osoitti pientä neuvotteluhuonetta. Pöydällä odotti Jennin nimellä merkitty kansio.

Helena vahvisti, että Jenni oli osallistunut avajaisviikonlopun ohjelmaan ja toimittanut portfolioaineistoa tapahtuman käyttöön. Tiedostot oli vastaanotettu, tarkistettu, nimetty ja liitetty tapahtuman sisäiseen hakemistoon. Useampi ihminen oli voinut käsitellä niitä eri vaiheissa.

– Kuka lähetti hänelle käyttöoikeuksia koskevat viestit? Johanna kysyi.

– Arkiston yhteisestä osoitteesta vastataan sen mukaan, kuka on työvuorossa ja kuka asian tuntee. Osa viesteistä on vakiopohjia. Jennin ketjussa ei näytä olevan mitään poikkeavaa.

– Näettekö lähettäjän?

– Emme henkilöä. Viestit on lähetetty yhteiseltä tunnukselta.

– Kirjautuuko työasemalle tekijän oma tunnus?

Helena pudisti päätään.

– Ei näille. Tapahtumaa varten rakennetut pisteet ovat yhteiskäytössä. Meillä on vuorolistat omasta väestä, mutta koneelta ei näe, kuka näppäimistön ääressä on ollut.

Hän teki merkinnän kansionsa reunaan.

– Te saatte kaiken, mitä meillä on: viestit, vuorot, sopimukset ja alihankkijoiden yhteystiedot. Voin pyytää palveluntarjoajalta myös tekniset lokit, jos niitä on, mutta en lupaa, että niissä näkyy muuta kuin työasema ja kellonaika.

Antti avasi Helenan tuoman organisaatiokaavion. Ensimmäisellä sivulla olivat tapahtumajärjestäjä, tuotannon vastuualueet ja pääalihankkijat. Arkistointi haarautui laitteistoon, digitointiin, tiedostojen käsittelyyn ja käyttöoikeuksiin. Seuraavilla sivuilla yritykset vaihtuivat yhteyshenkilöiksi ja yhteyshenkilöt uusiksi sopimuksiksi.

Kaavio seurasi vastuita, ei yksittäisiä ihmisiä. Siitä näki, kuka vastasi palvelimista ja kuka kuvien vastaanotosta, mutta ei sitä, kuka oli siirtänyt tietyn tiedoston työasemalta toiseen. Laskuissa työn määrä oli kirjattu tunteina ja aineistoerinä. Tilapäisten tekijöiden nimet jäivät yritysten omiin työvuorolistoihin, jos olivat niissäkään samassa muodossa.

– Tunnetteko kaikki, jotka pääsevät aineistoon? Antti kysyi.

– Vastuuhenkilöt tunnen. En jokaista teknistä työntekijää, tilapäistä tiedostojen tarkistajaa tai sitä, kuka alihankkijan puolesta on tullut millekin vuorolle. Pääsyä on rajattu tehtävittäin, mutta tässä tapahtumassa tehtäviä on paljon.

– Kuinka monen ihmisen aineistoa arkistossa on?

– Jos mukaan lasketaan vanhat kampanjat ja toimistojen kuvastot, tuhansien. Kaikki eivät ole täällä eivätkä edes tiedä aineistonsa olevan mukana historiallisessa kokonaisuudessa. Käyttöoikeudet selvitetään erikseen.

Huoneen toisella puolella työntekijä yritti avata väärään kansioon tallennettua kuvasarjaa ja kysyi toiselta, oliko tiedoston nimeen merkitty vuosi kuvausvuosi vai vastaanottovuosi. Kysymys siirtyi kolmannelle ihmiselle. Kukaan ei suhtautunut aineistoon välinpitämättömästi. Mittakaava vain teki yksinkertaisistakin vastauksista uusia luetteloita.

Johanna pyysi Jennin aineiston käsittelyvaiheet, käytettyjen työasemien tiedot ja niitä koskevat vuorolistat. Helena lupasi koota ne seuraavaan aamuun mennessä ja antoi suorat yhteystiedot järjestäjän sekä arkistoinnin pääalihankkijan vastuuhenkilöille.

Paluumatkalla aulan näyttöön vaihtui nuoren miehen kasvokuva, sitten kosmetiikkamainos ja sen jälkeen ryhmäkuva vuosia vanhasta mallinäytöksestä. Yleisö näki valmiit kuvat muutaman sekunnin kerrallaan. Seinien takana jokaiseen niistä liittyi nimiä, tiedostoja, oikeuksia ja ihmisiä, jotka olivat siirtäneet aineiston paikasta toiseen.

Perjantaina tutkintahuoneen pöydälle oli levitetty KASVOT-aineiston ensimmäinen erä. Antti oli merkinnyt organisaatiokaavioon yritykset, joiden henkilöstöluettelot puuttuivat, ja yhdistänyt yhteisen sähköpostiosoitteen viestit työasemien kellonaikoihin. Yksikään niistä ei kertonut käyttäjän nimeä.

Sama kuvio toistui muualla. Avainten haltijoiden liikkeet oli tarkistettu. Entisillä kumppaneilla oli alibit. Mikon jo tutkittua käyttöoikeusriitaa lukuun ottamatta heidän ja muiden tarkistettujen kontaktien viimeaikaisista yhteydenotoista ei noussut esiin vakavia riitoja. Verkkohäiriköiden joukosta oli löytynyt kaksi miestä, jotka olivat yrittäneet saada Jennin tapaamaan, mutta kumpikaan ei tiennyt hänen osoitettaan ja molempien perjantai-ilta oli voitu vahvistaa. Asiakkaat, kuvaajat ja tapahtumakontaktit tuottivat lisää nimiä, mutta eivät yhteistä kohtaa.

Johanna seisoi seinän ääressä ja katsoi aikajanan tyhjää aluetta. Sen ympärille oli kertynyt tarkistettuja tapahtumia, puhelutietoja, kuulusteluja ja alibeja. Keskellä säilyi sama aukko: joku oli tullut asuntoon syystä, jota Jenni ei ollut kirjoittanut kalenteriinsa eikä viesteihinsä.

Maanantaina Johanna oli ajatellut, että tarkka kuolinsyy ja rajattu ilta pakottaisivat nimet järjestykseen. Nyt jokainen tarkistettu nimi teki näkyväksi seuraavat kymmenen. Mikko Vainio oli ollut tutkittava riidan, uhkauksen ja osoitteen tuntemisen vuoksi. Pitävän alibin jälkeen hänen vastenmielisyytensä ei ollut näyttöä. Turhautuminen ei oikeuttanut valitsemaan listasta seuraavaa sopivaa nimeä.

– Vainio ulkona, Antti sanoi. – Avainten kautta ei tullut ketään. Lähipiirissä ei nyt ole ketään, jota näyttö nostaisi muiden edelle. KASVOT antaa meille enemmän mahdollisia kontakteja kuin kaikki muut listat yhteensä.

– Ja vähemmän tietoa siitä, kuka heistä on tavannut Jennin.

Johanna palasi pöydän ääreen. Kansioiden päällä oli oikeuslääkäriltä saatu kuva kaulan jäljestä. Viivaimen vieressä kulkeva kudosrakenne oli terävämpi kuin yksikään heidän kokoamansa henkilötieto. Sen leveys ja toistuva pinta voitiin mitata. Jos väline tulisi vastaan, sen sopivuutta voitaisiin arvioida.

Kuva ei kuitenkaan kertonut, oliko tekijällä väline mukanaan asuntoon tullessaan vai oliko hän ottanut sen sieltä.

– Pidetään jäljen yksityiskohdat edelleen tässä piirissä, Johanna sanoi. – Jos tieto lähtee liikkeelle nyt, menetämme ainoan asian, jolla voimme myöhemmin erottaa tiedon arvauksesta.

Antti katsoi kuvaa ja sitten organisaatiokaavion haaroja.

– Jälki auttaa vasta, kun jotain vertailtavaa löytyy.

– Niin.

Johanna sulki kuvan kansioon. Jäljelle jäivät listat: ihmiset, yritykset, viestit ja tapahtuman tuhannet kuvat. He tiesivät nyt täsmällisesti, miten Jenni oli tapettu. Jälki ei kertonut, miksi juuri hänet oli valittu eikä ketä heidän piti etsiä.