Luku 2 – Ensimmäinen uutinen

Lauantaipäivystyksen puhelin ehti soida kahdesti ennen kuin Jarkko nosti luurin. Hän oli tarkistamassa liikennesivulle tietoa perutusta bussivuorosta ja antoi ensimmäisen soiton odottaa.

– Lystikkälän Sanomat, Jarkko Salonen.

Miesääni kysyi ensin, tallennettiinko puhelu. Jarkko sanoi, ettei tallennettu. Hän ei luvannut lähdesuojaa ennen kuin tiesi, mitä mies aikoi kertoa.

– Vallinkatu kahdeksassatoista on poliiseja, mies sanoi. – Ja ambulanssi kävi. Ne ovat Jenni Haapalan asunnolla.

Nimi asettui Jarkon mieleen ennen kasvoja. Sitten tulivat kuvat: kiiltävä juliste Kaarisillan yökerhon eteisessä, verkkokampanja, jossa sama nainen oli katsonut kameraan mustan pitsinaamion takaa, ja erään juomabrändin ilta, jonka kutsuvieraslistasta Jarkko oli kirjoittanut viihdesivuille neljä vuotta aikaisemmin. Jenni oli seissyt kuvausseinän edessä muiden mallien kanssa. Jarkko ei ollut puhunut hänelle.

– Mistä tiedätte, että asunto on hänen?

– Olen nähnyt sen. Siis Jennin siinä ovella. Ja nimilappu on ollut siinä.

– Näittekö Jennin tänään?

– En. Ambulanssi tuli ja lähti.

– Kuljettivatko ensihoitajat jonkun pois?

Linjalle tuli tauko.

– En nähnyt. Olin pihan toisella puolella.

Jarkko kirjoitti muistiin vain sen, minkä mies sanoi varmasti: poliisi, ambulanssi, Jenni Haapalan asunto. Hän pyysi soittajan nimen ja sai sen sillä ehdolla, ettei nimeä julkaistaisi. Mies asui talossa, mutta ei samassa käytävässä. Hän suostui tapaamaan ulkona, jos Jarkko ei tulisi ovikelloa soittamaan.

– Älkää menkö kysymään naapureilta minun nimeäni.

– En mene. Soitan ennen kuin olen siellä.

Päivi Koskela oli kuullut keskustelun viimeiset lauseet. Hän seisoi uutispöydän toisella puolella lukulasit hiuksille työnnettyinä ja odotti, kunnes Jarkko laski luurin.

– Mitä meillä on?

– Ambulanssi ja poliisi Jenni Haapalan asunnolla Vallinkatu kahdeksassatoista. Asukasvihje. Ei varmistusta kuolemasta eikä siitä, ketä poliisin toiminta koskee.

– Haapala?

– Glamouria, verkkokuvia, klubikampanjoita. Nimi on tuttu. En tunne häntä.

Päivi vilkaisi seinäkelloa. Se oli kaksitoista neljäkymmentäseitsemän.

– Soita poliisille ja käy sitten paikalla. Nimeä ei julkaista siksi, että se kuulostaa oikealta.

Jarkko valitsi poliisin päivystysnumeron ja joutui odottamaan siirtoa. Hän kysyi, oliko Vallinkatu kahdeksastatoista löytynyt nainen Jenni Haapala ja työskentelikö vainaja mallina. Päivystäjä ei vahvistanut edes sitä, että asunnosta oli löytynyt vainaja. Poliisi tiedottaisi, jos tiedotettavaa oli.

– He tietävät, että meillä on nimi, Jarkko sanoi lopetettuaan puhelun.

– Se ei vielä tarkoita, että nimi on oikea.

Jarkko haki takkinsa. Juuri kun hän veti vetoketjua kiinni, poliisin tiedote ilmestyi toimituksen seurantaan. Kivisuon Suovallissa, Vallinkatu 18:ssa, oli löydetty hieman ennen puoltapäivää kuollut aikuinen nainen. Kuolemaa tutkittiin epäiltynä henkirikoksena. Poliisi pyysi havaintoja talosta ja sen ympäristöstä perjantai-illan ja lauantaiaamun väliltä, mutta ei kertonut vainajan henkilöllisyyttä.

Päivi avasi tiedotteen omalle näytölleen.

– Minä teen tästä lyhyen uutisen. Pelkkä poliisin tieto, ei nimeä. Selvitä sinä loput.

Jarkko lähti ennen kuin ensimmäinen otsikko oli valmis.

M6 Workline oli puolillaan. Vastapäätä istuva nainen nukkui kauppakassi sylissään, työkenkien kärjet toisiaan vasten. Ovien luona kaksi poikaa söi samasta rasiasta paistettuja nuudeleita. Jarkko jäi pois Kivitorilla ihmisvirtaan, joka jakautui bussiterminaalin, Torihallin ja palvelukeskuksen suuntiin.

Kivisuossa lauantai ei näyttänyt pysähtyneen uutisen takia. Torihallin ovista tuli ulos perheitä ja yövuorosta palanneita, eikä Jarkko osannut erottaa heitä toisistaan muuten kuin siitä, kuka kantoi ostoksia ja kuka haukotteli. Bussit lähtivät Suovalliin muutaman minuutin välein. Hän käveli.

Kivitorin tiiviit liiketalot jäivät taakse ja korttelit avartuivat väljiksi pihoiksi. Suovallin kuusi-, kahdeksan- ja kymmenkerroksiset talot seisoivat eri kuntoisina samojen korkeiden puiden lomassa. Yksi julkisivu oli vastikään rapattu vaaleaksi, seuraavan parvekekaiteissa maali hilseili. Koulun kentällä pelattiin jalkapalloa. Vallinaukion ruokakaupan edessä joku yritti saada lastenvaunuja bussiin samalla kun kuljettaja odotti ovi auki.

Vallinkatu 18 erottui vasta, kun Jarkko näki poliisiauton. Kahdeksankerroksisen talon edustalle oli vedetty nauha, joka ohjasi jalankulkijat nurmikon kautta. Ihmiset hidastivat sen kohdalla ja jatkoivat sitten matkaa, useimmat vilkaistuaan ikkunoihin.

Vihjeenantaja odotti läheisen sähkökopin vieressä tuulitakki ylös asti suljettuna. Hän ei tarjonnut kättään.

– Ambulanssi lähti jo, mies sanoi. – Poliisit jäivät. Niitä tuli lisää.

– Näittekö, mistä asunnosta ensihoitajat tulivat?

Mies osoitti taloa mutta piti kätensä alhaalla, kuin pelkäisi jonkun seuraavan elettä ikkunasta.

– Samasta kerroksesta kuin Jennin asunto. Olen nähnyt hänet parvekkeella ja hississä. Se on hänen ovensa.

– Näittekö, kuljetettiinko ketään pois?

– En. Ensihoitajat työnsivät paareja, mutta en mene vannomaan, oliko niillä ketään.

Jarkko nyökkäsi. Miehen epävarmuus tuntui vakuuttavammalta kuin varmuus, joka olisi kasvanut jokaisella kertomisella.

– Mainitsitte puhelimessa jonkun naisen.

– Nuori nainen istui poliisiautossa. Se itki. Ehkä se löysi Jennin, mutta sitä minä vain arvaan.

Jarkko näki auton talon toisella puolella. Takaovi oli auki, ja huopaan kietoutunut nainen istui sivuttain penkillä puhelin käsissään. Hänen luonaan oli univormupoliisi. Jarkko ei tuntenut naista. Hän ei ottanut kameraa esiin eikä lähtenyt ylittämään pihaa.

Hän kirjasi talon numeron, poliisiautojen määrän ja sen, minkä pystyi näkemään yleiseltä kulkuväylältä. Sitten hän kiersi korttelin. Talon toinen sisäänkäynti oli poliisin valvonnassa, eikä pihassa näkynyt muita toimittajia. Hän soitti Päiville.

– Osoite ja poliisitoiminta täsmäävät. Lähde tunnistaa asunnon Haapalan asunnoksi, mutta ei nähnyt vainajaa.

– Näkyykö muita medioita?

– Ei ainakaan vielä.

– Tule takaisin. Nimen kanssa emme ole edenneet tarpeeksi.

Kun Jarkko palasi toimitukseen, lyhyt uutinen Kivisuon henkirikosepäilystä oli jo sivustolla. Siinä ei ollut nimeä eikä ammattia, vain poliisin tiedot ja havaintopyynnön kellonajat. Kilpailevat sivustot olivat julkaisseet saman tiedotteen eri otsikoilla. Yksi oli lisännyt kuvituskuvaksi öisen poliisiauton, vaikka Suovallissa oli ollut vaalea syyspäivä.

Jarkko haki Jennin nimellä kuvapankeista, vanhoista jutuista ja kampanjasivuilta. Hakutuloksissa kasvot vaihtuivat työn mukaan. Yhdessä kuvassa Jenni nauroi yökerhon avajaisissa hopeanvärinen mekko yllään. Toisessa hän seisoi verkkokaupan valkoista taustaa vasten niin voimakkaasti meikattuna, että Jarkko tunnisti hänet lähinnä suun muodosta. Vanhemmassa lehtikuvassa tukka oli tumma ja katse suoraan kameraan. Kuvatekstit luettelivat kuvaajat ja tilaajat. Jenni itse oli useimmiten vain nimi.

Viihdetoimittajana Jarkko oli oppinut, ettei tapahtumakuvien keskellä näkyvä ihminen välttämättä kuulunut tapahtuman sisäpiiriin. Sama malli saattoi olla yhtenä iltana juomamerkin palkkaama emäntä, seuraavana verkkokaupan kuvauksessa ja viikon päästä omalla kustannuksellaan rakennetussa portfoliossa. Kuvissa kaikki näyttivät tuntevan toisensa. Todellisuudessa jäljelle jäi joukko erillisiä työpäiviä.

Jarkko etsi toistuvia krediittejä, päiväyksiä ja ihmisiä, jotka olivat olleet Jennin kanssa samassa tilassa eivätkä vain samassa kuvagalleriassa. Päivi oli joskus kutsunut hänen vanhoja yöelämäkontaktejaan sekavaksi osoitekirjaksi. Nyt siitä oli hyötyä: Jarkko tiesi, ketkä tunsivat toisensa ja ketkä olivat vain seisseet saman mainoksen edessä.

Hän soitti kahdelle vanhalle viihdealan kontaktille. Toinen muisti Jennin kampanjoista, toinen oli nähnyt tämän KASVOT-tapahtuman avajaisviikonlopun näytöskuvauksissa. Kumpikaan ei ollut puhunut hänelle viime päivinä. He vahvistivat työuran päälinjat, eivät kuolemaa.

Useiden kuvausten krediiteissä toistui Salla Nurmi, stylisti ja meikkaaja. Nimi löytyi myös lauantaille merkityn kampanjan julkisesta ennakkokuvasta. Jarkko etsi numeron mutta ei soittanut. Hän lähetti viestin, jossa kertoi tekevänsä vain varmistettuun tietoon perustuvaa uutista Jenni Haapalasta. Jos Salla halusi puhua, tämä voisi soittaa milloin tahansa. Vastaamatta jättäminen riittäisi vastaukseksi.

KASVOT oli pitkässä työluettelossa tuorein merkintä. Avajaisviikonlopun ohjelma kertoi näytöskuvauksista ja portfolio-ohjelmasta. Mallien aineistoa oli otettu tapahtuman arkistoon, ja Jennillä oli ollut usean päivän kulkulupa esiintyjien, kuvaajien ja teknisen henkilöstön käyttämiin työtiloihin. Sivuilla oli kymmeniä nimiä, toimistoja ja yhteistyökumppaneita. Se ei rajannut mitään. Se kertoi vain, että Jenni oli ollut töissä.

Ilta pimeni toimituksen ikkunoiden takana. Salla ei vastannut. Seitsemän jälkeen Jarkko soitti Johannan suoraan numeroon.

Johanna vastasi neljännellä soitolla.

– Salonen.

– Korpela. Tarvitsen nimen varmistuksen.

– Poliisin tiedotteessa on kaikki julkaistava.

– Minulla on Vallinkatu kahdeksantoista ja asukas, joka tunnistaa Haapalan asunnon. Yksi kontakti on nähnyt hänet KASVOT-tapahtumassa, ja nimi löytyy tapahtuman omasta aineistosta, mutta kukaan lähteistäni ei tiedä, onko vainaja hän. En julkaise nimeä arvauksena.

Johanna vaikeni. Taustalta kuului oven sulkeutuminen ja sen jälkeen hiljaisuus.

– Jos vahvistan jotain, julkaisu aikaisintaan huomenna yhdeksältä, hän sanoi. – Kaikkia lähiomaisia ei ole vielä tavoitettu.

Jarkko katsoi tyhjää otsikkokenttää näytöllään.

– Huomenna kello yhdeksän. Ei sekuntiakaan aikaisemmin.

– Vainaja on Jenni Haapala, kaksikymmentäseitsemän. Muuta en vahvista.

– Kuolinsyy?

– Ei.

– Onko epäiltyä?

– Ei kommentoitavaa.

– Oliko kyseessä hänen kotinsa?

– Tiedät, mitä sovimme.

– Tiedän.

Puhelu katkesi ilman hyvästelyä. Johanna oli antanut hänelle nimen, iän ja lähes neljätoista tuntia aikaa olla käyttämättä niitä.

Jarkko kirjoitti kellonajan muistiin puhelun viereen. Luottamuksellinen vahvistus ei ollut lainattava kommentti, mutta se poisti nimen perästä kysymysmerkin. Juuri se teki odottamisesta vaikeampaa. Hänellä oli valmis uutinen, jota hän ei saanut vielä julkaista.

Toisella sivustolla Suovallin henkirikos nousi luetuimpien joukkoon. Kommentteihin ilmestyi ensimmäinen arvattu nimi, väärä, ja muutamassa minuutissa kaksi muuta. Jarkko ei pitänyt niitä kilpailuna. Oikeaan osunut arvauskaan ei muuttunut tiedoksi. Hän sulki seurannan, siirsi Jennin nimen jutun leipätekstiin ja asetti julkaisun eston sunnuntaiaamuun.

Päivi kuunteli selostuksen ja nyökkäsi.

– Sovitusta pidetään. Käytä aika siihen, ettei meillä ole aamulla pelkkää ammattinimikettä ja poliisin tiedotetta.

Jarkko kirjoitti jutun rungon valmiiksi. Työotsikoksi jäi Lystikkäläinen malli löytyi kuolleena. Hän tarkisti krediittejä ja täydensi juttua pitkälle yöhön. Lopulta hän jätti puhelimensa äänelliselle ja nukkui toimituksen lepohuoneessa vaatteet päällä muutaman tunnin.

Puhelin herätti hänet sunnuntaiaamuna seitsemän kaksitoista.

– Salla Nurmi, nainen sanoi. Ääni oli käheä ja varovainen. – Lähetit viestin Jennistä.

Jarkko nousi istumaan.

– Lähetin. Olen pahoillani. Sinun ei tarvitse puhua, jos et halua.

– Haluan minä. Siksi soitin. Mitä sinä aiot kirjoittaa?

– Että poliisi tutkii hänen kuolemaansa henkirikoksena. Että hän oli kaksikymmentäseitsemän ja työskenteli mallina. Haluaisin kertoa tarkemmin, millaista hänen työnsä oli ja millainen hän oli ihmisenä. En julkaise mitään, mitä et sano julkaistavaksi.

Salla hengitti hetken puhelimeen.

– Netissä sitä sanotaan jo joksikin glamourtytöksi. Ihan kuin se olisi koko ihminen.

– Mitä siitä jää silloin puuttumaan?

– Se, että Jenni teki töitä. Oikeasti teki. Se tiesi jokaisen laskun eräpäivän ja sen, kuka oli taas kolme viikkoa myöhässä maksusta. Se merkitsi varaukset kolmella värillä, ettei vahingossa luvannut samaa päivää kahdelle.

– Millä väreillä?

Kysymys sai Sallan päästämään lyhyen äänen, joka oli melkein naurahdus.

– Vihreällä varmat, keltaisella ne, joista puuttui sopimus, punaisella ne, joista puuttui maksu. Punaista oli aina liikaa. Sillä oli sunnuntaisin oma toimistopäivä. Kahvia, laskut ja sähköpostit, vaikka se vihasi koko sanaa toimistopäivä.

Jarkko kirjoitti värit muistiin. Ne eivät todistaneet mitään kuolemasta, mutta tekivät näkyväksi työn, joka oli kuvissa pyyhitty pois.

Hän antoi Sallan puhua ja kirjoitti vasta, kun kuuli tämän löytäneen rytmin.

– Halusiko hän julkisuuteen?

– Ei sillä tavalla kuin ihmiset ajattelee. Se halusi tarpeeksi töitä, että voisi sanoa huonoille ei. Ettei tarvitsisi lähteä puolella palkalla kuvaukseen, jossa neljä tuntia muuttui kahdeksaksi ja sovittuja kuvia alettiin neuvotella uudestaan.

– Häpesikö hän glamour- tai verkkokuvia?

– Ei. Miksi olisi? Ne oli työtä. Jotkut olivat hyviä töitä ja jotkut huonoja, niin kuin kaikilla. Jenniä ärsytti se, että muut päättivät hänen puolestaan, kumpia niiden piti olla.

Sallan ääni särkyi viimeisen sanan jälkeen. Hän pyysi hetken, ja Jarkko odotti. Toimituksessa ilmastointi puhalsi tyhjien työpisteiden yli. Yhdellä näytöllä Jennin kasvot olivat jääneet auki neljän eri kampanjan kuvissa.

– Meidän piti lähteä eilen kuvaukseen, Salla jatkoi. – Se lähetti perjantaina kuvan valmiiksi pakatusta laukusta ja yhdestä asusta ja kysyi, otetaanko sekin mukaan. Minä vastasin, että otetaan.

Hän sanoi viimeisen lauseen kuin se olisi päätös, jonka voisi vielä toteuttaa.

– Oliko Jenni viime päivinä peloissaan? Oliko joku uhannut häntä?

– Kuvista tuli aina jotain viestejä. Törkyä ja miehiä, jotka luulivat, että heille vastataan. Mutta ei mitään sellaista, mitä Jenni olisi pelännyt. Ei se käyttäytynyt eri tavalla. Se suunnitteli töitä ensi viikolle.

Jarkko varmisti, mitkä kohdat olivat julkaistavissa, ja luki Sallalle muistiinpanojensa olennaiset lauseet. Hän ei luvannut jutun otsikkoa tai sitä, miten muut mediat käyttäisivät tietoja. Salla tiesi sen ilman selitystä.

– Kirjoita edes, että se oli hyvä työssään, hän sanoi lopuksi.

– Kirjoitan.

Päivi saapui puoli kahdeksalta ja kävi jutun läpi Jarkon vieressä. Hän tarkisti lähteet, poisti yhden lauseen, joka antoi KASVOT-tapahtumalle liian suuren painon, ja vaihtoi glamourmallin muotoon glamour- ja eroottisena mallina työskennellyt nainen. Jennin ikä ja henkilöllisyys perustuivat Johannan luottamukselliseen vahvistukseen, työtausta julkisiin krediitteihin ja useisiin lähteisiin.

Kahdeksan viisikymmentäkahdeksan juttu odotti julkaisujärjestelmässä. Etusivun paikalla näkyi harmaa laatikko ja sen alla otsikko, jota lukijat eivät vielä nähneet.

Jarkko piti sormen irti hiirestä. Sovittu aika ei ollut sinne päin, vaikka verkossa kiersi jo nimiä ja arvauksia. Kello vaihtui kahdeksan viisikymmentäyhdeksästä yhdeksään.

Päivi nyökkäsi.

Jarkko painoi julkaise.

Harmaaseen laatikkoon latautui Jennin kasvokuva vanhasta yökerhokampanjasta. Sen alla luki: Lystikkäläinen malli löytyi kuolleena. Ingressissä olivat nimi, ikä ja sana henkirikos. Alempana tulivat laskut, aikataulut, lauantaille pakattu laukku ja ystävän pyyntö muistaa, että Jenni oli ollut hyvä työssään.

Kaikki se oli jutussa. Etusivulla näkyivät kasvot ja kolme sanaa, joihin lukija saattoi pysähtyä: malli, kuollut, henkirikos.

Jarkko ei katunut julkaisemista. Nimi oli oikea, tiedot varmistettu ja sovittu hetki pidetty. Silti hän näki, kuinka paljon ihmisestä jäi kuvan ulkopuolelle, vaikka toimittaja teki parhaansa saadakseen hänet mukaan.