Luku 1 – Jenni

Kun hissin ovet avautuivat, vastapäisen asunnon ovella seissyt nainen veti pienen pojan nopeasti sisään. Johanna ehti nähdä lapsen paljaat jalat ja kädessä roikkuvan muovisen avaruusaluksen ennen kuin ovi sulkeutui. Lukon kieli napsahti paikoilleen.

Käytävän toisessa päässä sinivalkoinen eristysnauha oli vedetty avoimen oven eteen. Kaksi univormupoliisia seisoi sen tuntumassa, toinen puhumassa hiljaa radiopuhelimeen. Hissi lähti Johannan selän takana takaisin alas, pysähtyi yhtä kerrosta alemmaksi ja jatkoi sitten matkaansa. Lauantai liikkui talossa tavalliseen tapaansa. Jossakin porattiin seinää. Kadulta nousi bussin jarrujen suhahdus ja sen jälkeen liikennevalojen merkkiääni.

Ilmassa oli porraskäytävän pesuaineen haju ja alakerrasta kantautuva paistetun sipulin käry. Ovenpieliin oli jätetty kenkiä, lastenvaunut ja pahvilaatikko, jonka kylkeen oli kirjoitettu ilmaiseksi. Mikään talossa ei ollut valmistautunut siihen, että yhden oven eteen tarvittaisiin vartija ja kaikkien muiden asukkaiden nimet kirjattaisiin muistiin.

Antti odotti asunnon oven vieressä suojapussi kädessään. Hän oli riisunut takkinsa ja kääntänyt paidanhihat kerran kyynärvarsille, niin kuin teki aina, kun ei tiennyt, kuinka pitkäksi päivä venyisi.

– Vainaja on alustavasti Jenni Haapala, kaksikymmentäseitsemän, hän sanoi. – Löytäjä on Salla Nurmi. Tuli vara-avaimella vähän ennen kahtatoista, näki Haapalan lattialla ja perääntyi. Ensihoito ei aloittanut elvytystä. Lääkäri on todennut kuoleman.

– Ovi?

– Ehjä, samoin lukko. Asuntoakaan ei näytä pengotun.

– Missä Nurmi on?

– Partioautossa. Ei halunnut jäädä taloon. Otin vasta yhteystiedot ja sen, mitä tapahtui ennen hätäpuhelua.

Johanna katsoi avointa ovea. Vaalean puun pintaan oli liimattu vanha nimilappu, jonka muste oli haalistunut reunoilta. Karmissa ei ollut painaumia eikä maalissa tuoreita lohkeamia.

– Ovi lukkiutuu vetämällä?

– Niin. Nurmen mukaan se oli kiinni ja lukossa.

Johanna nyökkäsi. Käytävän päässä porraskäytävän ovi raottui ja sulkeutui heti, kun univormupoliisi kääntyi sitä kohti.

– Pyytäkää naapureita pysymään omissa asunnoissaan, kunnes heidät on puhutettu. Jokainen tässä käytävässä liikkunut kirjataan, eikä ovia tai hissin painikkeita pyyhitä ennen teknisiä.

– Partio hoitaa.

Johanna sitoi hiuksensa, veti suojahaalarin päälle ja painoi kengät sinisiin suojuksiin. Hän tarkisti maskin asennon ja astui eristysnauhan ali asuntoon.

Eteisessä tuoksui ensin kahvi, vanha mutta yhä tunnistettava. Sen alta tuli lämmenneen huoneilman ja ensihoidon mukanaan tuoma terävä, kliininen haju. Lattialla oven tuntumassa ei ollut postia eikä pudonneita tavaroita. Kapea kenkäteline oli täynnä siististi aseteltuja kenkiä; sen päällä lojui yksittäinen villasukka. Naulakossa riippui ohuita takkeja ja läpinäkyvä sadetakki, jonka hupussa oli kuivuneita vesipisaroita.

Tekninen tutkija kuvasi olohuoneen suuntaan avautuvaa kulkuväylää. Hän nosti katseensa kameran takaa ja odotti, kunnes Johanna oli pysähtynyt kynnykselle.

Jenni Haapala makasi sohvan ja sohvapöydän välissä vasemmalla kyljellään. Toinen käsi oli jäänyt rinnan alle, toinen ojentunut pöydän jalkaa kohti. Hänellä oli harmaat collegehousut ja musta pitkähihainen paita. Vasen sukka oli kiertynyt kantapään alle. Ruskeat hiukset peittivät osan kasvoista.

Johanna painoi mieleensä sen, miltä Jenni näytti ennen kuin ruumista siirrettäisiin: kotivaatteet, kiertynyt sukka, hiukset kasvoilla. Ne olivat pieniä havaintoja, mutta myöhemmin juuri pienet havainnot sekoittuivat helposti valokuviin ja kirjallisiin merkintöihin. Nyt ne kuuluivat tähän huoneeseen.

Mikään ruumiin ympärillä ei näyttänyt asetellulta. Ei asentoa, joka olisi rakennettu katsottavaksi, eikä esineitä, joille olisi annettu näkyvää merkitystä. Sohvapöytä oli kuitenkin vinossa suhteessa mattoon. Maton yksi kulma oli rullautunut kaksinkerroin, ja lattialle pudonnut kevyt metallinen kynttilälyhty oli vierinyt televisiotason lähelle. Sen lasit olivat ehjät.

Johanna antoi katseensa kulkea ensin huoneen reunoja pitkin. Hän seurasi kynnyksiä, avoimia ovia ja vapaita kulkuväyliä. Poikkeamat erottuivat paremmin, kun hän ei antanut ruumiin määrätä ensimmäistä kysymystä. Vasta sitten hän palasi vainajaan.

Parvekkeen ovi oli kiinni. Ikkunoiden sälekaihtimet oli käännetty puoliksi auki, ja syyskuun vaalea valo juovitti lattiaa. Televisio oli pimeänä. Kauko-ohjain lepäsi sohvan käsinojalla. Pöydällä oli vesilasi, tyhjä jogurttipurkki ja lusikka. Huoneesta ei näyttänyt etsityn mitään.

Johanna siirtyi teknisen tutkijan osoittamaa reittiä lähemmäksi. Jennin kaulalla, hiusrajan alapuolella, kulki kapea painauma. Se ei ollut tasainen ihon värimuutos vaan selvä jälki, joka katosi niskan puolella hiusten alle. Johanna kumartui koskematta ruumiiseen.

– Onko asunnosta löytynyt mitään tähän sopivaa?

– Ei. Köysiä, johtoja ja vaatteiden vöitä tietysti on, mutta mikään ei ole irrallaan tai näytä käytetyltä. Makuuhuone ja säilytystilat ovat vielä kesken.

– Kaikki paikalleen, kunnes ne on kuvattu.

– Tietysti.

Ensihoidon avaama laukku oli yhä seinän vieressä suljettuna. Ruumiin ulkonäkö ja paikalla tehdyt ensihavainnot viittasivat siihen, ettei kuolema ollut tapahtunut samana aamuna, mutta Johanna ei ryhtynyt arvioimaan kellonaikaa. Myöhemmin arviota verrattaisiin Jennin viesteihin, puheluihin ja varmoihin havaintoihin. Tutkinnan ensimmäinen tunti ei ollut oikea hetki tehdä niistä siistiä aikajanaa.

– Näkyykö muita vammoja?

– Ei sellaisia, joista uskaltaisin vielä sanoa mitään. Kaula on selvin. Vaatteisiin ei ole koskettu ensihoidon tarkistusta enempää.

Kuolinaika, muut vammat ja mahdolliset seksuaalisen väkivallan merkit selvitettäisiin oikeuslääketieteellisessä tutkimuksessa. Täällä riittivät havainnot.

Antti oli tullut olohuoneen kynnykselle. Hän seurasi Johannan katsetta maton rypystä lyhtyyn ja siitä pöydän asentoon.

– Lyhyt kamppailu, hän sanoi.

– Siltä näyttää. Rajattu tähän tilaan.

Johanna suoristautui.

– Onko mitään viety?

– Lompakko on keittiön tasolla, kortit ja käteinen tallella. Puhelin on makuuhuoneessa latauksessa, tietokone keittiön pöydällä. Korurasia on avoinna lipaston päällä, eikä sitä näytä tyhjennetyltä.

– Ryöstö ei nouse ensimmäisenä.

– Eikä näkyvä lavastus.

Huone ei kertonut tunkeutujasta, joka olisi repinyt tiensä sisään, eikä varkaasta, jonka käynti oli muuttunut väkivallaksi tavaroiden keskellä. Eteisen järjestys, paikallaan olevat arvoesineet ja olohuoneen rajallinen sotku tukivat samaa alustavaa tulkintaa: väkivalta oli jäänyt olohuoneeseen, eikä muuta näyttänyt etsityn. Ensihavainnot viittasivat siihen, että Jenni oli surmattu tässä huoneessa ja tekoväline viety mukana. Muuhun oli liian aikaista sitoutua.

– Hän on voinut avata oven itse, Johanna sanoi. – Tai tulijalla on ollut avain. Kumpikaan ei mene vielä toisen edelle.

Hän katsoi olohuoneesta eteiseen. Ulko-ovi näkyi suoraan sohvalle, eikä niiden väliin mahtunut montakaan askelta. Jos Jenni oli tuntenut tulijan tai hyväksynyt syyn tämän käynnille, hän oli voinut kääntää tälle selkänsä jo ennen olohuonetta. Jos tulija oli tullut avaimella, asunnossa ei ollut merkkiä siitä, että Jenni olisi ehtinyt reagoida ovella. Rikospaikka ei vielä valinnut näiden kahden mahdollisuuden välillä.

– Aloita vara-avaimista, hän sanoi.

– Nurmella oli yksi. Entiset kumppanit, perhe, vuokranantaja ja huolto?

– Kaikki. Myös mahdolliset kopiot, jos niistä saa tiedon.

Antti nyökkäsi. Hän ei kysynyt, tarkoittiko Johanna ensin avaimia vai ihmisiä. Ne olivat tässä vaiheessa sama selvitys.

Keittiö oli niin lähellä olohuonetta, että pöydän äärestä olisi nähnyt Jennin lattialla. Johanna kulki sinne merkittyä reittiä. Kannettava tietokone oli suljettu laskupinon viereen. Päällimmäisessä laskussa eräpäivä oli seuraavalla viikolla. Seinää vasten nojaavassa paperikalenterissa oli eri värisillä kynillä kirjoitettuja aikoja, paikkoja ja yhteyshenkilöiden etunimiä. Lauantain kohdalla luki kampanjakuvaus ja kellonaika. Sen alle oli vedetty viiva ja piirretty huutomerkki.

Tulostetut kuvausaikataulut, sopimusluonnokset ja kampanjamateriaalit muodostivat pinon, joka näytti ensin huolimattomalta. Lähemmin Johanna huomasi läpinäkyvät välilehdet ja pienet lyijykynämerkinnät. Työt olivat hajallaan eri toimijoilla, mutta Jenni oli pitänyt niistä järjestystä.

Kalenterin etunimet eivät vielä kertoneet, kuka oli ystävä, asiakas tai työkaveri. Samakin ihminen saattoi olla useampaa niistä. Paperit oli käytävä läpi ihmisiltä kysyen, ei pelkkiä merkintöjä tulkiten.

Yhdessä nipussa oli KASVOT-tapahtuman ohjelma ja muovinen kulkulupa. Niiden vieressä oli yökerhon kampanjakortteja, verkkokuvauksen vedoksia ja taitettu kirjekuori, jonka kylkeen oli kirjoitettu laskutus.

Kirjahyllyn alatasolla oli paksu musta portfolio. Se oli jäänyt raolleen, ja päällimmäisistä kuvista näkyi kaksi erilaista Jenniä: toisessa voimakkaasti meikattu, kameraan suoraan katsova nainen, toisessa lähes paljaat kasvot ja taakse vedetyt hiukset. Kuvat kertoivat ennen kaikkea siitä, millaiseksi häntä oli eri töissä pyydetty.

Johanna ei jäänyt selaamaan niitä. Portfolio dokumentoitaisiin siinä missä muukin asunto, ja sen kuvien yhteydet selvitettäisiin myöhemmin. Tässä vaiheessa kuvat olivat työtä, eivät selitys lattialla makaavalle naiselle.

Keittiön vieressä olevaan makuuhuoneeseen näkyi avoimesta ovesta vaaterekki, jonka vaatteet oli suojattu läpinäkyvillä pusseilla. Sängyn päällä oli meikkilaukku ja avoin vaatekassi. Kassin pohjalle oli pakattu kengät kangaspussiin, niiden päälle viikattu vaaleita vaatteita. Yhden vetoketjun väliin oli jäänyt hintalapun naru.

Johanna katsoi kalenterin lauantain merkintää uudelleen. Jenni ei ollut jättänyt jälkeensä päivää, jonka olisi voinut tunnistaa viimeiseksi. Hän oli pakannut tavarat työtä varten, merkinnyt huutomerkin aikaisen lähdön muistutukseksi ja jättänyt laskun odottamaan eräpäiväänsä. Sen maksamiseen oli ollut aikaa.

Kuivaustelineellä riippui kaksi pyyhettä ja joukko alusvaatteita. Jääkaapin ovessa oli kauppalista, kuvausstudion magneetti ja postikortti, jossa joku lupasi soittaa palattuaan. Avaamaton posti oli työnnetty leipälaatikon viereen. Julkisissa kuvissa Jenni oli näyttänyt siltä, mitä tilaaja oli kulloinkin tarvinnut. Täällä hän oli ihminen, joka osti kahvia ja pyykinpesuainetta, jätti kirjeitä avaamatta ja oli lähdössä töihin.

Johanna palasi olohuoneen kynnykselle.

– Kun tekninen on valmis, puhelin ja tietokone talteen. Kalenterit ja työpaperit samoin. Sisältöjä ei selata tässä.

– Selvä.

Käytävässä nuorempi konstaapeli oli saanut uteliaat ovet pysymään kiinni, mutta asukkaiden läsnäolon kuuli. Äänet vaimenivat aina, kun joku poliiseista puhui, ja alkoivat uudelleen heidän vaiettuaan. Johanna riisui suojavarusteet asunnon ulkopuolelle varatulla alueella.

– Käyn Nurmen luona, hän sanoi Antille. – Tule mukaan.

He menivät hissillä alas. Aulassa seisoi mies kauppakassi kädessään ja kysyi, pääsisikö kotiinsa. Univormupoliisi otti hänen nimensä ja lähti saattamaan häntä portaita pitkin. Ulko-oven takana Kivisuon lauantaipäivä oli jatkunut keskeytymättä. Bussipysäkillä seisoi ostoskasseja kantavia ihmisiä. Palvelukeskuksen suunnasta tuli kaksi nuorta pizzalaatikkojen kanssa. Talon edustalle vedetty nauha pakotti jalankulkijat kiertämään nurmikon kautta, ja lähes jokainen vilkaisi ikkunoihin.

Salla istui poliisiauton takaistuimella ovi avoinna. Hän oli kietonut harteilleen huovan, vaikka päivä ei ollut kylmä. Molemmat kädet puristivat puhelinta, jonka näyttö oli pimeä.

Johanna esitteli itsensä ja kysyi, jaksaisiko Salla vastata muutamaan kysymykseen. Varsinainen kuulustelu tehtäisiin myöhemmin rauhallisessa paikassa. Salla nyökkäsi katsomatta ylös.

– Ovi oli lukossa, kun tulit?

– Oli. Soitin ensin ovikelloa. Ja puhelimeen varmaan kuusi kertaa.

– Mistä sinulla oli avain?

Salla hieraisi peukalolla puhelimen kuoren reunaa.

– Meillä oli molemmilla toistemme avaimet. Kuvausten takia. Jos toinen oli myöhässä tai piti hakea tavaroita. Ja muutenkin. Me oltiin... me ollaan läheisiä.

Hän korjasi aikamuodon liian myöhään ja veti henkeä suun kautta.

– Menitkö olohuonetta pidemmälle?

– En. Näin Jennin lattialla ja lähdin takaisin käytävään. En koskenut mihinkään.

Johanna nyökkäsi. Salla oli tehnyt sen, mitä ihmiseltä saattoi sellaisessa tilanteessa pyytää, vaikka tämä tuskin itse ymmärsi toimineensa oikein.

– Milloin olit viimeksi yhteydessä Jenniin?

Salla avasi puhelimen. Viestiketju oli valmiiksi näytöllä, mutta Johanna pyysi häntä olemaan selaamatta tai lähettämättä mitään. Viestit otettaisiin talteen niin, että niiden ajat ja kokonaisuus säilyisivät.

– Eilen iltapäivällä. Jenni vastasi, että kuvaus sopii ja että mä haen hänet vähän ennen kahtatoista. Se lähetti vielä kuvan yhdestä asusta ja kysyi, otetaanko se mukaan.

– Keitä kuvaukseen oli tulossa?

– Minä meikkaamaan, Jenni malliksi, kuvaaja ja asiakkaalta joku. Studio oli varattu yhdeksi. Ne odottaa varmaan vieläkin tietoa.

Sallan ääni murtui viimeisten sanojen kohdalla. Lauantain kuvaus oli jatkanut olemassaoloaan senkin jälkeen, kun sen tärkein ihminen oli lakannut vastaamasta. Jossakin oli avattu studion ovi, laitettu valot valmiiksi ja katsottu kelloa.

– Sanoiko Jenni, mitä teki illalla tai tapasiko jonkun?

– Ei. Me puhuttiin vain tästä päivästä.

Salla katsoi puhelimen pimeää näyttöä kuin viestiketju olisi voinut muuttua, jos hän avaisi sen vielä kerran. Eilen asua koskenut kysymys oli ollut vain pieni käytännön asia. Nyt se oli viimeinen keskustelu, jonka tarkka kellonaika kirjattaisiin tutkintaan. Johanna ei pyytänyt Sallaa lukemaan viestejä ääneen.

– Oliko hän pelännyt jotakuta? Riidellyt vakavasti, saanut uhkauksia tai sanonut, ettei halua olla yksin?

Salla nosti katseensa ensimmäisen kerran.

– Ei. Tai ihmiset kirjoittaa kaikenlaista, kun kuvia on netissä, mutta ei mitään sellaista. Ei mitään, mistä se olisi ollut oikeasti peloissaan.

– Käymme nekin yhteydenotot läpi. Tiedätkö, keillä muilla oli avain?

– En. Ehkä vuokranantajalla tai huollolla. Minulla oli se yksi.

Salla puristi silmänsä hetkeksi kiinni.

– Se ei olisi avannut ovea kenelle tahansa.

– Kenelle olisi?

– Kavereille. Työihmisille, jos oli sovittu jotain. Jennillä oli koko ajan eri kuvauksia, meikkaajia, tuottajia, klubien tyyppejä. Nyt se oli ollut KASVOT-tapahtumassakin töissä. En mä tunne niistä puoliakaan.

– Palataan nimiin kuulustelussa. Nyt kerro vain se, minkä tiedät varmasti. Älä täytä aukkoja arvauksilla.

Salla nyökkäsi. Johanna pyysi konstaapelia järjestämään hänelle rauhallisen paikan ja jonkun seuraksi. Sitten hän siirtyi Antin kanssa muutaman metrin päähän, kuitenkin niin että näki auton avoimen oven.

– Aloita avaimista ja viimeisestä varmasta yhteydestä, Johanna sanoi.

– Naapurit käydään läpi ovi ovelta. Kuka tuli, kuka lähti ja kuuluiko mitään. Samalla selviää, onko talossa kameroita.

– Tarkista myös muut sisäänkäynnit, kellari ja piha. Lähialueen tallentavat kamerat heti, ennen kuin mitään ehtii pyyhkiytyä.

– Puhelin, kalenteri ja kuvausaikataulut. Perjantain tapaamiset ja viime päivien yhteydenotot.

– Työ ja yksityiselämä rinnakkain.

– Niin minäkin ajattelin.

Johanna vilkaisi taloa. Yhdessä ikkunassa verho liikahti. Kaulan kapea jälki ja puuttuva väline olivat tutkinnan ensimmäiset suojattavat tiedot. Ehjä ulko-ovi rajasi kysymyksiä mutta ei vastannut niihin. Yhdessä havainnot riittivät perustelemaan henkirikosepäilyn, mutta eivät kertoneet, miksi Jenni oli kuollut tai oliko tulija saapunut asuntoon tappaakseen hänet. Siksi niiden kanssa ei ollut varaa kiirehtiä.

Ensimmäiset vastaukset löytyisivät ajoista ja nimistä, jos löytyisivät: kuka oli nähnyt Jennin, kuka oli puhunut hänen kanssaan, kuka tiesi hänen olevan kotona. Työpaperit saisivat merkityksen vasta, kun ne voitiin liittää ihmisiin. Irrallinen nimi, toimeksianto tai valokuva muuttui liian helposti motiiviksi, jos tutkija päätti ensin, mitä oli etsimässä.

– Kaulasta ja puuttuvasta välineestä ei sanaakaan tutkintaryhmän ulkopuolelle, Johanna sanoi. – Tekotavasta ei oteta kantaa ennen oikeuslääketieteellisiä tutkimuksia. Julkisuuteen kerrotaan vain, että Kivisuon yksityisasunnosta on löydetty kuollut aikuinen nainen ja kuolemaa tutkitaan henkirikoksena. Nimeä ei vahvisteta ennen kuin omaiset on tavoitettu.

Antti ei vastannut heti. Hän katsoi puhelintaan, joka oli värähtänyt hänen kädessään.

– Nimen osalta se voi olla myöhäistä.

– Mitä tarkoitat?

– Lystikkälän Sanomista soitettiin päivystykseen. He kysyivät suoraan, onko vainaja Jenni Haapala ja työskentelikö hän mallina.

Kysymyksessä oli jo valmiina järjestys, jota toimitus aikoi käyttää: ensin nimi, sitten ammatti ja niiden perään kuolema. Poliisi ei ollut ehtinyt ilmoittaa omaisille eikä oikeuslääkäri ollut ehtinyt sanoa, mihin Jenni oli kuollut, mutta jossakin kirjoitettiin jo ensimmäistä lausetta.

Johanna katsoi avointa poliisiauton ovea ja sen sisällä istuvaa Sallaa. Yläpuolella tavallisen vuokratalon ikkunat heijastivat vaaleaa taivasta niin, ettei asuntoihin nähnyt.

Sisällä heillä oli vielä ihminen, hänen lauantaille pakkaamansa laukku ja avoimeksi jäänyt elämä. Talon ulkopuolella Jenni oli jo muuttumassa malliksi, joka oli löydetty murhattuna.