Luku 3

Tiistai, kello 15.42.

Noora tunnistaa minut kahvilan ovelta ennen kuin ehdin löytää häntä pöytien välistä.

Hän nostaa molemmat kädet päänsä yläpuolelle, kuin en muuten erottaisi häntä väkijoukosta. Saman eleen hän teki Laitilassa koulun pihalla, jos olin myöhässä välitunnilta. Silloin ympärillämme oli kolmekymmentä ihmistä ja hän käytti silti koko vartaloaan huomioni saamiseen.

Hymy nousee ennen kuin ehdin ajatella sitä.

”Sä tulit.”

”Mä sanoin tulevani.”

”Sun kanssa ne ei aina tarkoita samaa asiaa.”

Noora työntää tuolin minulle jalallaan ja nousee halaamaan. Hänen takkinsa on hartioilta kostea, poski kylmä ulkoilmasta. Halaus kestää sen verran kauan, että ehdin ensin jäykistyä urheilukassi olalla, sitten laskea kassin lattialle ja halata kunnolla takaisin.

Kun istumme, hän ottaa pöydältä suuren mukin ja puhaltaa vaahtoon.

Olemme vaihtaneet syksyn aikana tarpeeksi viestejä tietääksemme pääasiat, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun istumme samaan pöytään hänen Turkuun muuttamisensa jälkeen.

”Mä olin varma, että sä perut jonkun ylimääräisen treenin takia.”

”Treenit alkaa viideltä.”

”Tietenkin alkaa.”

Hän sanoo sen nauraen, ei moitteena. Minä otan kassista rasian, johon olen pakannut kaksi ruisleipää, kalkkunaa ja banaanin. Noora katsoo eväitäni ja sitten omalla lautasellaan olevaa korvapuustia.

”Haluatko puolet?”

”Syö vaan.”

”Sä haluat.”

”Haluan mä aika montaa asiaa.”

”Nyt kuulostaa jo tutummalta.”

Haukkaan leivästä. Noora murtaa silti puustista palan ja siirtää sen lautasen reunalle minun puolelleni. Se jää siihen. Minun ei tarvitse ottaa sitä eikä hänen perustella tarjoamista.

Iltapäivän kahvilassa on enemmän ääniä kuin vapaita pöytiä. Tuolit raapivat lattiaa, kahvikone päästää höyryä ja käytävältä tulee sisään ihmisiä, joiden kaulassa kulkukortit heiluvat. Noora tervehtii yhtä ohi kulkevaa opiskelijaa ja huikkaa toiselle jotakin aamun tunnista. Molemmat vastaavat pysähtymättä. Hän näyttää kuuluvan tänne jo kahden kuukauden jälkeen niin vaivattomasti, että olen hetken ylpeä hänestä kuin hänen Turkuun muuttamisensa olisi ollut meidän yhteinen hankkeemme.

”No”, sanon. ”Kerro kaikki.”

”Kaikki sairaanhoitajaopinnoista?”

”Vaikka kaikki siitä, miksi sä jo tunnet koko talon.”

Noora katsoo ympärilleen kuin vasta nyt huomaisi asian.

”En mä tunne. Mä vaan puhun ihmisille.”

”Niin. Sitä tarkoitin.”

Hän kertoo ensimmäisestä viikosta, jolloin eksyi kolmesti väärään rakennukseen ja päätyi kerran kesken jonkin ylemmän vuosikurssin harjoituksen ennen kuin kukaan huomasi, ettei hän kuulunut ryhmään. Kuuntelen hänen kuvaustaan potilassimulaattorista, joka hengittää, puhuu ja saa hänen mukaansa jokaisen unohtamaan sen olevan muovia heti, kun tilanne alkaa. Noora näyttää käsillään, miten joku oli pidellyt happimaskia väärin päin, ja alkaa nauraa jo ennen lauseen loppua.

Minä nauran mukana niin kovaa, että joudun laskemaan leivän takaisin rasiaan.

”Sä teit ihan saman terveystiedon tunnilla sille nukelle”, sanon.

”En tehnyt.”

”Laitoit sen käden väärään asentoon ja väitit, että noin kuuluu olla.”

”Koska sä olit vetänyt sen irti.”

”Se irtosi itsestään.”

”Sulla kaikki irtosi aina itsestään.”

Muisto on mitätön ja niin tarkka, että näen hetken Laitilan luokkahuoneen, harmaan harjoitusnuken ja Nooran pidättämässä naurua opettajan selän takana. Sen jälkeen mitään ei tarvitse selittää. Vuosi, jonka ehdin viettää Turussa ennen Nooran muuttoa, mahtuu pöydän alle kassini viereen eikä estä meitä puhumasta kuin olisimme nähneet edellisen kerran eilen.

Noora kertoo soluasuntonsa yhteisestä keittiöstä, jossa jonkun ruoka palaa vähintään kerran viikossa, ja opiskelijakavereista, jotka päättävät luennon jälkeen, mihin menevät. Viime perjantaina he olivat aikoneet juoda yhdet ja päätyneet karaokebaariin. Noora oli laulanut laulun, jota hän ei osannut, koska joku toinenkin lupasi laulaa mutta katosi vessaan juuri heidän vuorollaan.

”Lähde joskus mukaan”, hän sanoo. ”Ei karaokeen, jos et halua. Vaikka syömään.”

”Joo.”

”Toi oli sellainen joo, joka tarkoittaa ehkä ensi vuonna.”

”Ei ollut.”

”Ensi kuussa?”

Otan puhelimen pöydältä ja sytytän näytön. Kello on 16.03. Olen laskenut kävelyyn hallille kaksitoista minuuttia, vaatteiden vaihtoon kahdeksan ja verryttelyyn tarpeeksi aikaa ennen viittä. Aikaa on.

Silti vastaus pysähtyy, kun avaan kalenterin. Tällä viikolla on kaksi koulupäivän jälkeistä harjoitusta, perjantaina voimaharjoitus ja lauantaina yhteisharjoitus. Ensi viikon kuormitus on vielä kirjoittamatta puhtaaksi.

”Mä tarkistan treenit”, sanon. ”Laitan illalla viestiä.”

”Laita kun ehdit. Mä kysyn uudestaan, jos et laita.”

Noora hörppää kahvia ja jatkaa kertomusta asuntonsa omituisesta suihkusta. Hän ei jää katsomaan puhelintani eikä kysy, miksi kahvi tai ruoka vaatii päivän, jonka pystyn ensin hyväksymään kalenterista. Hän antaa asian jäädä siihen.

Laitan puhelimen näyttö alaspäin.

Puustin pala on yhä lautasen reunalla. Otan sen ja syön kahdella haukulla. Voi tarttuu sormiin, kaneli on keskeltä tahmeaa ja Noora hymyilee kommentoimatta voittoaan.

Hän kysyy koulusta, asunnosta ja siitä, olenko tutustunut kehenkään. Kerron Kerttulin käytävistä ja ihmisistä, joiden kanssa puhun tunneilla. En sano olevani yksinäinen, koska en tunne olevani juuri nyt. Kerron naapurihuoneesta kuuluvasta musiikista ja siitä, että keittiön alahyllylläni on vähemmän tilaa kuin yhden viikon ruoat vaativat. Noora ehdottaa, että ostaisin tussin ja nimeäisin kaiken mahdollisimman uhkaavasti.

”Vaaran kana”, hän sanoo matalalla äänellä. ”Koske omalla vastuulla.”

”Se kuulostaa pilaantuneelta.”

”Silloin se vasta pysyykin tallessa.”

Kello 16.24 puhelimeni värähtää pöydällä. Säpsähdän ennen kuin näen, että kyse on vain koulun ryhmäviestistä. Harjoitus on ennallaan.

Noora vilkaisee näyttöä, mutta ei kysy, keneltä viesti tuli. Minä työnnän loput banaanista suuhuni ja alan sulkea rasiaa.

”Nytkö jo?” hän kysyy.

”Mun pitää vaihtaa ja verrytellä.”

”Mä tiedän.”

Hän sanoo sen lempeämmin kuin olisin halunnut. Hetken toivon, että olisimme tavanneet tuntia aikaisemmin. Sitten muistan, että koulupäivämme päättyivät eri aikaan ja minä ehdotin tätä aikaa, koska kaikki muu piti rakentaa harjoituksen ympärille.

Noora vetää takin päälle ja lähtee saattamaan minua ulos. Ovien edessä ihmiset kerääntyvät pieniksi ryhmiksi. Joku ehdottaa kauppaa, joku ruokaa, joku iltaa, jonka sisältöä ei tunnuta vielä tietävän. Kukaan ei avaa kalenteria. Suunnitelmat syntyvät siihen tilaan, joka päivässä sattuu olemaan.

Minun päivissäni tila syntyy, jos harjoittelulta jää jotakin yli.

Nooran vieressä se ei tunnu yhtä itsestään selvältä kuin huoneeni pöydän ääressä.

”Oli oikeasti kiva”, sanon ulkona.

”Niin oli.” Noora vetää hupun päähänsä. ”Eikä seuraavaan kertaan vuotta.”

”Ei.”

Hän halaa vielä nopeasti. Kun irtaudumme, hän lähtee kahden käytävältä tutun opiskelijan kanssa keskustan suuntaan. He eivät näytä päättäneen, minne ovat menossa. Noora kääntyy kerran, heilauttaa kättään ja jatkaa heidän välissään.

Minä käännyn urheiluhallille.

Ensimmäiset askeleet tuntuvat kevyiltä. Nooran nauru pysyy mukana vielä liikennevaloissa, ja ajattelen viestiä, jonka lähetän illalla. Ehkä torstai ensi viikolla. Jos voimaharjoituksen voi tehdä aamulla.

Hallin katto tulee näkyviin puiden takaa.

Ajatus torstaista väistyy. Tilalle tulee lauantai ja Markun ääni tuulikaapin läheltä.

Jos se tuntuu maanantaina, et juokse sen läpi.

Pidin sunnuntain helppona. Vaihdoin suunnitellut vedot puolen tunnin kävelyyn ja liikkuvuuteen. Maanantaina pohje ei tuntunut portaissa eikä harjoituksessa. Tänään en ole tarkistanut sitä kertaakaan ennen tätä hetkeä.

Painan kävellessä päkiän maahan hieman tavallista voimakkaammin.

Ei mitään.

Tuulikaapin lasista näen oman heijastukseni ja korjaan kassin ylemmäs olalle. Nooran jäljiltä minulla on lämmin, kevyt olo. Silti oven avautuessa mieleeni tulee vain yksi kysymys.

Muistaako Markku minut?

Harjoitus alkaa telineiden kantamisella suoran lähtöpäähän. Metallirungot kolisevat toisiaan vasten, kun niitä nostetaan kärrystä radoille. Säädän etummaisen tuen vasemmalle jalalle ja takimmaisen oikealle. Mittaan paikat jalkaterillä kuten ennenkin, kokeilen asentoa ja siirrän takatelinettä yhden pykälän lähemmäs.

Markku käy harjoituksen lyhyesti läpi. Verryttelyn jälkeen teemme telineistä kymmenen ja kahdenkymmenen metrin lähtöjä. Palautukset ovat pitkiä. Jokainen työntö pitää ehtiä tehdä loppuun ennen kuin vauhti peittää virheet.

Kun ryhmä lähtee verryttelyyn, Markku tulee radan reunaa pitkin vastaan ja pysähtyy kohdallani.

”Vaara. Oikea pohje?”

”Ei tunnu enää. Ei maanantaina eikä tänään.”

Markku nyökkää kerran. Katse käy oikeassa jalassani mutta ei jää siihen.

”Hyvä.”

Sana koskee pohjetta. Ehdin silti ottaa sen vastaan ennen kuin hän jatkaa seuraavan urheilijan luo.

Verryttelyssä pohje pysyy hiljaa. Teen koordinaatiot pyydetyllä teholla enkä lisää viimeiseen sarjaan mitään vain siksi, että Markku huomaisi eron. Kun vaihdan piikkarit, tiedän silti hänen olevan suoran toisella puolella. Sidon nauhat kerran. En avaa niitä uudelleen.

Hän kulkee radan reunaa pitkin samalla tavalla kuin lauantaina, katse yhdessä suorituksessa kerrallaan. Minun kohdallani hän ei pysähdy ensimmäisellä kierroksella. Ei toisellakaan.

Nousemme odottamaan ratojen taakse. Edelläni lähtevä juoksija painaa jalkansa telineisiin, nostaa lantion ja ponnahtaa merkistä eteen. Markku seuraa ensimmäiset askeleet sivulta ja siirtyy sitten muutaman metrin kohti lähtöä.

Kun oma vuoroni tulee, asetun radalle. Painan telineitä taaksepäin varmistaakseni, etteivät ne liiku. Vasen polvi jää lähtöviivasta juuri sille etäisyydelle, jonka olen mitannut. Kädet asettuvat viivan taakse, sormet kaarelle. Oikea piikkari painuu takimmaista tukea vasten.

”Valmiit.”

Nostan lantion.

Lähtömerkistä yritän saada oikean jalan nopeasti läpi. Takajalka irtoaa ennen kuin vasen on ehtinyt työntää loppuun, ja rintakehä nousee liikkeen mukana. Ensimmäinen askel osuu liian lähelle. Seuraavalla saan suunnan takaisin, mutta kymmenen metriä tulee täyteen ennen kuin lähtö ehtii tuntua omalta.

Kävelen hidastusalueen läpi ja käännyn sivuun. Tiedän virheen summittain: nousin aikaisin. Syytä en saa kiinni ennen kuin Markun ääni kuuluu selkäni takaa.

”Vaara.”

Käännyn.

Hän osoittaa telineitäni.

”Älä lähde nostamalla jalkaa. Työnnä molemmat telineet taakse.”

Katson telineitä. Ohje muuttaa lähtöasennon mielessäni ennen kuin liikun. Olen yrittänyt saada takimmaisen jalan nopeasti eteen, kuin sen nopeus aloittaisi juoksun. Jos työnnän molempia tukia taakse, jalan ei tarvitse ehtiä mihinkään erikseen. Se irtoaa, kun työ on tehty.

Palaan lähtöön muun ryhmän kiertoa odottamatta, koska Markku viittaa minut takaisin. Asetan piikkarit samoihin kohtiin. Tällä kertaa en ajattele ensimmäistä askelta.

Kädet maahan. Jalat telineitä vasten. Lantio ylös.

Merkki.

Työnnän molemmat telineet taakse. Hetken liike tuntuu raskaammalta, melkein hitaalta, koska kumpikaan jalka ei kiirehdi vartalon alle. Työntö jatkuu pidempään. Rintakehä kulkee eteen matalana, ja ensimmäinen askel osuu paikkaan, josta seuraavaa ei tarvitse pelastaa.

Kymmenen metrin viiva tulee vastaan liian nopeasti.

Hidastan ja käännyn. Markku katsoo edelleen minua.

Hän ei sano parempi. Hän siirtyy kaksi rataa sivummalle ja osoittaa kädellään takaisin telineisiin.

”Vielä kerran.”

Muut jatkavat kiertoa takanani. Yksi juoksija siirtää telineensä vapaalle radalle. Minä palaan omilleni ja tarkistan, etteivät mitat ole muuttuneet.

Kolmannessa lähdössä tiedän jo, mitä etsin. En yritä toistaa edellisen tunnetta vaan saman työn. Painan kumpaakin tukea taakse ja annan vartalon kulkea eteen. Takajalka irtoaa työnnöstä, ei kiireestä.

Ensimmäinen askel osuu taas hallitummin. Toinen ei ole yhtä puhdas, mutta liikkeen suunta säilyy.

Markku seuraa nyt etuviistosta. Kun nousen hidastuksesta, hän vilkaisee telineitä ja kirjoittaa vihkoonsa. Hän ei anna uutta ohjetta.

Hiljaisuus tuntuu erilaiselta kuin verryttelyssä. Hän ei ole menettänyt kiinnostustaan. Hän tarkisti, jäikö korjaus ensimmäisen onnistumisen varaan.

Seuraavilla kierroksilla hän ohjaa muita. Yhdelle hän näyttää lantion suunnan, toisen hän käskee siirtämään etutelinettä. Minä odotan omaa vuoroani ja pidän katseen radassa. Kun lähden, työnnän telineet taakse.

Ensimmäinen askel ei osu joka kerta samaan kohtaan. Yhdessä lähdössä oikea käsi aukeaa liikaa, toisessa pää nousee ennen hartioita. Korjaus säilyy silti. Takajalka ei enää revi liikettä ylös.

Palautuskävelyllä huomaan Markun seisovan radan ulkopuolella kohdassa, josta näkee sekä ensimmäisen työnnön että kolme seuraavaa askelta. Hän ei anna nyt lähtömerkkejä. Toinen valmentaja tekee sen. Markun katse on silti minussa, kun asetan kädet maahan.

Tieto siitä kiristää hartiani ja siirtää painoa aavistuksen eteen.

Älä yritä näyttää.

Hengitän kerran ja lasken niskan takaisin selän jatkoksi. Lähtömerkki tulee. Työnnän, en nosta. Ensimmäiset askeleet kulkevat eteen ilman, että minun tarvitsee käskeä niitä nopeammiksi.

Kun palaan, Markku katsoo jo toista juoksijaa.

Minussa käy terävä halu tehdä lähtö uudestaan, kovempaa, jotta saisin hänet kääntymään takaisin. Pidän suuni kiinni ja menen jonon päähän. Hän ei pyytänyt lisätoistoa. En ota sitä itse vain siksi, että hänen huomionsa tuntuu paremmalta, kun olen ensin ansainnut sen.

Loppusarjassa Markku ei sano minulle enää mitään. Silti huomaan hänen siirtyvän kahdesti suoran reunalla samaan kohtaan, kun vuoroni lähestyy. Ensimmäisellä kerralla voin pitää sitä sattumana. Toisella en enää pidä.

Harjoituksen päättyessä telineet kannetaan takaisin kärryyn. Jään hetkeksi suoralle kävelemään pohkeita auki, vaikka voisin tehdä sen pukuhuoneen käytävällä. Halli tyhjenee hitaasti. Juomapulloja suljetaan, piikkarit vaihtuvat lenkkareihin ja keskustelut siirtyvät jo ruokaan ja kotiinlähtöön.

Nooran kanssa vajaa tunti kului niin nopeasti, että jouduin katsomaan kelloa, jotta en olisi jäänyt liian pitkäksi aikaa.

Nyt en katso sitä. Jos Markku pyytäisi vielä yhden lähdön, ottaisin piikkarit takaisin kassista.

Vedän takin päälle ja nostan kassin olalle. Markku seisoo kärryn vieressä vihko kädessään. Kävelen kohti uloskäyntiä enkä hidasta, vaikka odotan hänen ääntään niin tarkasti, että kuulen metallituen kolahtavan kärryssä hänen takanaan.

”Vaara.”

Pysähdyn ja käännyn.

”Pidä telineiden mitat muistissa. Katsotaan sama uudestaan ensi kerralla.”

”Selvä.”

Markku laskee katseensa vihkoon. Siinä kaikki.

Jatkan oville. Telineiden etäisyydet ovat jo muistissa: etummainen tuki kaksi jalkaterää viivasta, takimmainen siitä kolme pykälää taakse. Olisin muistanut ne ilman käskyäkin.

Kyse ei ole mitoista.

Lauantaina Markku saattoi huomata minut, koska tein virheen hänen edessään. Tänään hän katsoi, mitä tapahtui sen jälkeen, kun hän korjasi sen. Ensi kerralla hän aikoo tarkistaa, onko muutos yhä olemassa.

Tuulikaapin ovet avautuvat kosteaan iltaan.

Markun mielessä on minulle seuraava kerta.