Luku 2

Lauantai, kello 9.45.

Kupittaan urheiluhalli on täynnä ihmisiä, jotka tietävät tarkalleen, miksi ovat täällä.

Perjantain väljyyttä ei ole jäljellä. Juoksusuoralla tehdään avausvetoja, korkeushyppypatjan ympärillä kuminauhakävelyjä ja katsomon takana liikkuvuutta. Linimentti peittää alleen Mondon ja puhdistusaineen hajun. Piikkarit naputtavat rataa eri rytmeissä, mutta kukaan ei juokse päämäärättömästi.

Istun suoran vieressä penkillä ja sidon piikkarien nauhat. Vedän solmun auki ja teen sen uudestaan, vaikka ensimmäinen oli kunnossa.

Oikea pohje tuntui aamulla jäykältä mutta ei kipeältä. Kirjoitin harjoitusvihkoon yhden viivan eilisten numeroiden alle ja päätin, että tämän päivän arvion tekee verryttely, en minä sängyn reunalla.

Nyt olen hölkännyt kymmenen minuuttia, tehnyt nilkan avaukset ja kolme rauhallista kiihdytystä lenkkareilla. Pohje on lämmin. Askel ei lyhene. Piikkarin kova levy ei muuta sitä.

Tarkistan asian vielä kerran painamalla päkiän lattiaan.

Ei mitään, mikä näkyisi ulospäin.

Se on tärkeämpää kuin haluan myöntää. Jos joutuisin keskeyttämään ensimmäisen yhteisharjoituksen, minusta jäisi ennen yhtäkään vetoa tieto, että olen se uusi tyttö, jonka pohje ei kestänyt lokakuun harjoittelua. Nopeuden voisi näyttää myöhemmin. Ensimmäistä vaikutelmaa ei voisi ottaa takaisin.

Nousen penkiltä ja kävelen muutaman askeleen. En ontuen, en myöskään korostetun rennosti. Yritän antaa jalan olla jalka sen sijaan, että tekisin siitä kokeen jokaisella kosketuksella.

”Eero. Jalka alle, ei eteen. Uudestaan.”

Ääni kulkee hallin poikki ilman, että se kohoaa huudoksi. Lähtötelineiden luona oleva aitajuoksija pysähtyy, ottaa kolme askelta takaisin ja asettuu uudelleen.

Käännän katseeni suoran maalipäähän.

Markku Kekäläinen seisoo ykkösradan ulkopuolella sekuntikello kädessään. Tummansininen verkkatakki erottaa hänet huonosti muista valmentajista, kunnes hän liikkuu. Hän ei seuraa hallia yleisesti vaan yhtä suoritusta kerrallaan, eikä hänen katseensa irtoa urheilijasta silloin, kun tämä ylittää viivan. Hän seuraa myös hidastuksen ja ensimmäiset palautusaskeleet.

Eero palaa telineisiin. Markku näyttää kädellään liikkeen suunnan, lyhyesti ja ilman selitystä, jonka voisi tulkita neuvotteluksi.

”Työnnä taakse. Älä kurota.”

Eero nyökkää ja lähtee uudestaan.

Toisella kerralla askel osuu lähemmäs lantion alle. En tiedä, olisinko nähnyt eroa, ellen olisi kuullut ohjetta ensin.

Markku näki sen ennen ensimmäistäkään sanaa.

Hän ei kehu korjausta. Hän vilkaisee aikaa, sanoo jotakin hiljaa avustavalle valmentajalle ja siirtää huomionsa seuraavaan urheilijaan. Eero palaa jonon päähän ilman pettymystä. Hän sai virheen, ohjeen ja uuden yrityksen. Täällä se näyttää olevan tavallinen tapa puhua.

Minä olen tottunut siihen, että korjaus annetaan vasta, kun jokin menee selvästi huonosti. Markun ryhmässä sitä ei tunnuta pitävän moitteena. Se on merkki siitä, että suoritus on katsottu loppuun asti.

Kello lähestyy kymmentä. Hallissa olevat urheilijat siirtyvät vähitellen samaan suuntaan. Juttelu vaimenee, juomapullot nostetaan penkeille ja piikkareita kiristetään vielä kerran. Kukaan ei käske meitä riviin, mutta sellainen muodostuu etusuoran päätyyn.

Meitä on parikymmentä: lukiolaisia, yliopisto-opiskelijoita ja muutama urheilija, jotka tunnistan Kalevan kisojen lähetyksistä. Asetun keskivaiheille. Eturiviin meneminen näyttäisi siltä, että kuvittelen jo kuuluvani sinne. Takaosassa en näkisi ohjeita kunnolla.

Rivissäkin on järjestys, vaikka kukaan ei ole määrännyt paikkoja. Kokeneimmat seisovat edessä, koska he eivät enää mieti, miltä se näyttää. Nuoremmat hakeutuvat tuttujen viereen. Minä jätän ympärilleni juuri sen verran tilaa, ettei kukaan voisi sanoa minun tunkevan mukaan eikä myöskään unohtaa minua kokonaan.

Vierelleni asettuu nainen, joka oli viime kesänä satasen finaalissa. Tunnistan hänet eilispäivän juoksijaksi, jonka askelta seurasin suoran päästä. Läheltä hän näyttää vähemmän vaivattomalta. Vasemman polven alapuolella on vanha arpi ja pohkeissa eilisen harjoituksen jättämää teippiä. Hän huomaa katseeni, mutta ei sano mitään.

Markku odottaa, kunnes viimeinenkin keskustelu loppuu.

”Tänään ei testata lokakuun kuntoa”, hän sanoo. ”Me tehdään koordinaatiot ja hallitut kiihdytykset. Jos vieressä juokseva määrää teidän vauhtinne, te ette hallitse omaa harjoitustanne.”

Katson suoraan eteenpäin.

”Polvennostokävely, pakarajuoksu, saksaukset. Kaksikymmentä metriä. Palautus kävellen.”

Rivistö lähtee liikkeelle.

Ensimmäinen sarja on helppo. Toisessa Markku alkaa kävellä suoran reunaa pitkin vastakkaiseen suuntaan. Hän pysähtyy välillä, korjaa yhden urheilijan käsien asentoa sanallisesti ja pyytää toista tekemään liikkeen uudelleen. Hän ei koske kehenkään. Hän näyttää omalla kädellään kulman tai suunnan ja odottaa, että urheilija löytää sen itse.

Hän ei anna kaikille samaa ohjetta. Yhdelle riittää rennommin. Toiselle hän näyttää, mihin päkiän pitäisi osua. Kun nuori hyppääjä yrittää korjata kolmea asiaa kerralla ja liike hajoaa, Markku pysäyttää tämän.

”Yksi asia. Tee se ensin.”

Hyppääjä aloittaa uudelleen. Tällä kertaa Markku antaa hänen suorittaa loppuun puuttumatta muuhun.

Olen odottanut miestä, joka näkisi kaiken. En ollut ajatellut, että osa taidosta voisi olla sitä, mitä hän päättää jättää vielä sanomatta.

Kun hän lähestyy minun kohtaani, keskityn pitämään lantion ylhäällä ja nilkan koukussa. En katso häntä, mutta tiedän täsmälleen, milloin hän on kohdallani. Hänen kenkänsä näkyvät radan reunassa ja pysähtyvät yhden askeleen ajaksi.

Hän jatkaa matkaa sanomatta mitään.

Ensimmäinen tunne on helpotus. Sen jälkeen tulee pettymys, jota en halua nimetä.

Ehkä liike oli puhdas. Ehkä hän ei katsonut tarpeeksi kauan.

Laitilassa valmentajan hiljaisuus tarkoitti yleensä sitä, ettei ollut mitään huomautettavaa. Täällä en tiedä, tarkoittaako se hyvää suoritusta vai sitä, ettei Markku nähnyt syytä pysähtyä. Alan toivoa korjausta melkein yhtä paljon kuin pelkään sitä.

Koordinaatioiden jälkeen siirrymme avausvetoihin. Markku jakaa ryhmän neljän hengen eriin ja vaihtaa muutaman juoksijan paikkaa. Minä päädyn kakkosradalle. Yliopistojuoksija asettuu viereeni kolmoselle.

”Neljäkymmentä metriä”, Markku sanoo. ”Ensimmäinen kahdeksankymmentäviisi prosenttia. Toinen yhdeksänkymmentäviisi. Ei kilpailua. Nousu tapahtuu vauhdin mukana, ei siksi että haluatte nähdä, missä muut ovat.”

Ensimmäiseen vetoon lähdemme pystystä.

”Paikoillanne.”

Asetan vasemman jalan eteen ja oikean taakse. Paino on päkiöillä, kädet valmiina liikkeeseen. Pohje ei ilmoita itsestään.

”Hep.”

Lähden rennosti. Ensimmäiset askeleet työntävät taakse, vartalo nousee vähitellen ja kädet pitävät rytmin. Kuulen kolmosradan juoksijan vierelläni, mutta kahdeksankymmenenviiden prosentin vauhdissa hänen askeleensa eivät pakota minua mihinkään.

Hän ylittää viivan hieman ennen minua. Minä jatkan vielä muutaman askeleen ja annan vauhdin pudota kävelyksi.

Pohje toimii.

Palautukseen on aikaa kolme minuuttia. Kävelemme kaarteen kautta takaisin, emme suoraan ratojen poikki. Yliopistojuoksija pysähtyy hetkeksi penkkinsä luo, ottaa yhden kulauksen ja pyörittää hartioita. Minä en koske pulloon. Veto ei vaatinut sitä.

Markku käy sillä välin läpi seuraavan erän ajat, mutta numerot eivät tunnu olevan hänelle vastaus. Hän kysyy yhdeltä juoksijalta, missä tämä tunsi menettäneensä työnnön. Kun vastaus ei miellytä, hän ei anna omaansa heti vaan lähettää juoksijan kävelemään vedon takaisin mielessään.

Katselen kauempaa ja yritän arvata, mitä hän sanoisi minulle.

Paluumatkalla Markku katsoo sekuntikelloa, mutta ei sano meidän erällemme mitään. Tunnen, kuinka ensimmäisen vedon hallinta alkaa muuttua kärsimättömyydeksi. En tullut tänne näyttämään, että osaan juosta hitaammin kuin pystyn.

Toista vetoa varten vaihdamme piikkareihin. Kyykistyn sitomaan nauhoja ja kuulen yliopistojuoksijan hengittävän vieressä rauhallisesti nenän kautta. Hän on tehnyt tämän niin monta kertaa, ettei hänen tarvitse todistaa olevansa täällä oikeutetusti.

Minun ei tarvitse todistaa mitään hänelle.

Kun asetumme uudelleen viivalle, tiedän silti seuraavani hänen ensimmäistä askeltaan.

”Yhdeksänkymmentäviisi”, Markku muistuttaa. ”Tekniikka säilyy.”

Lähtömerkki tulee.

Ensimmäiset askeleeni osuvat hyvin. Pidän vartalon linjan ja työnnän rataa taakse. Kolmosradalta kuuluu raskaampi kontakti. Kymmenen metrin jälkeen olemme rinnakkain.

Sitten kuulen hänen askelensa tihenevän.

Ajatus syntyy ennen päätöstä: hän ei jätä minua.

Lisään vauhtia. Katse nousee lähemmäs viivaa, vartalo seuraa ja askel muuttuu nopeammaksi ennen kuin työntö on valmis. Viimeiset metrit juoksen hänen rinnallaan enkä enää omaa vetoani.

Ylitämme viivan lähes samaan aikaan. Hän on ehkä puoli askelta edellä, ehkä ei. Sillä ei pitäisi olla merkitystä, koska tästä ei oteta tulosta.

Minulle sillä on.

Hidastan rauhallisesti. Hengitys syvenee, mutta palautuu jo ennen kuin käännyn takaisin. Yliopistojuoksija ravistelee käsiään ja kävelee omalle radalleen katsomatta minuun.

Markku seisoo lähtöpäässä ja kirjoittaa jotakin pieneen vihkoon.

Kävelen kohti ryhmää. Kun olen muutaman metrin päässä, hän nostaa katseensa.

”Vaara.”

Pysähdyn.

Hän ei kysy nimeäni. Hän tietää sen.

Muut jatkavat palautusta ympärillämme. Markku odottaa, että yksi juoksija menee ohi, ja osoittaa sen jälkeen sormellaan rataa viidentoista metrin kohdalla.

”Ensimmäinen osa oli hyvä. Sitten aloit juosta kolmosrataa.”

”Katse nousi”, sanon.

”Katse ensin. Sen mukana pää ja ylävartalo.” Hän vetää kämmenellään loivan viivan eteenpäin. ”Sinä kiirehdit pystyasentoon, koska kuulit toisen juoksijan. Työntö jäi kesken ja korvasit sen askeltiheydellä.”

Kertaan vedon mielessäni. Ensimmäiset askeleet, viereltä tullut ääni, päätös jota en ehtinyt huomata päätökseksi.

”Tunsin, että lantio jäi jälkeen.”

Markku katsoo minua hetken. Ei kasvojani kokonaisuutena vaan niin kuin tarkistaisi, ymmärsinkö todella vai toistanko vain hänen sanojaan.

Palaan mielessäni hänen ensimmäiseen lauseeseensa. Ensimmäinen osa oli hyvä. Hän sanoi sen ennen virhettä, mutta en tiedä oliko se kehu vai pelkkä lähtötieto. En uskalla kysyä. Jos pyytäisin vahvistusta, muuttaisin sen ehkä arvottomaksi.

”Hyvä. Sitten sinun ei tarvitse uskoa minua. Tiedät itse, missä se tapahtui.”

Hän kääntää katseensa takaisin radalle. Huomio irtoaa minusta niin täydellisesti, että ymmärrän keskustelun päättyneen.

Otan askeleen kohti lähtöpaikkaa.

”Vaara.”

Pysähdyn uudelleen.

”Seuraavassa vedossa et yritä voittaa. Pidä linja ja anna hänen mennä, jos hän menee.”

”Selvä.”

Palaan viivalle.

Minun pitäisi ajatella asentoa. Sen sijaan ajattelen sitä, että Markku tiesi nimeni ja näki täsmälleen hetken, jolloin unohdin oman suunnitelmani. Hän huomasi saman heikkouden, jonka olin itse halunnut kätkeä sillä, että juoksin kovempaa.

Yliopistojuoksija asettuu kolmosradalle. Tällä kertaa hän vilkaisee minuun nopeasti.

”Sama vauhti”, hän sanoo.

Nyökkään.

Lähtömerkistä irrotan katseeni kaikesta muusta. Ensimmäinen työntö. Toinen. Kolmas. Annan vartalon nousta vasta, kun vauhti pakottaa sen. Kolmosradan askel pysyy vierellä ja siirtyy sitten vähän edelle.

En seuraa.

Viimeiset kymmenen metriä tuntuvat hitaammilta kuin edellisessä vedossa, vaikka juoksu kulkee vapaammin. Yliopistojuoksija ylittää viivan vajaan metrin ennen minua. Minä jatkan oman vetoni loppuun ja hidastan vasta merkin jälkeen.

Paluumatkalla en katso Markkua ennen kuin olen melkein hänen kohdallaan.

”Parempi”, hän sanoo.

Yksi sana. Ei hymyä, ei kellonaikaa, ei selitystä.

Se merkitsee enemmän kuin ensimmäisen vedon lähes tasainen maaliintulo.

Käännyn takaisin kävelysuuntaan ennen kuin kasvoilleni ehtii tulla mitään. Nyt tiedän, miltä korjaus tuntui: vähemmän kiireiseltä, vaikka annoin toisen juoksijan mennä edelle. Vauhti ei syntynyt puristamalla kiinni menetettyä puolta metriä vaan siitä, ettei minun tarvinnut korjata omaa asentoa kesken vedon.

Markku ei tehnyt minusta nopeampaa yhdellä lauseella. Hän osoitti kohdan, jossa olin itse tehnyt itsestäni hitaamman. Ero on niin pieni, että hänen täsmällisyytensä tuntuu kiistattomalta.

Harjoitus jatkuu. Teemme vielä kolme kiihdytystä eri lähtöasennoista ja niiden välissä pitkät palautukset. Markku liikkuu erien mukana, pysähtyy, korjaa ja jättää korjaamatta. Hän ei jaa huomiota tasaisesti. Jos suoritus vastaa sitä, mitä hän pyysi, hän antaa sen mennä ohi. Jos ei, urheilija tekee uudelleen.

Ensimmäisessä lisävedossa lähdemme vatsaltamme. Nousu vie yhden askeleen liian kauan, mutta sen jälkeen löydän linjan. Toisessa lähdemme kolmen pisteen asennosta. Yliopistojuoksija ei ole enää vieressä, ja huomaan sen vasta maalissa. Ilman hänen askeliaan rata tuntuu leveämmältä.

Viimeinen tehdään telineistä. Painan piikkarit metallia vasten ja odotan lähtömerkkiä. En ajattele Markkua ennen kuin huomaan ajattelevani, kuuleeko hän ensimmäisen kontaktini samoin kuin minä.

Alan huomata odottavani hänen ääntään jokaisen oman vetoni jälkeen.

Kolmannesta hän ei sano mitään. Neljännessä oikea käsi karkaa hieman sivulle, ja Markku näyttää oman kätensä liikkeellä kapeamman suunnan. Viidennessä hän vain nyökkää kerran.

En tiedä, näkeekö kukaan muu sitä.

Minä näen. Se riittää muuttamaan seuraavan palautuskävelyn. Kiristän piikkarin nauhaa, vaikka se ei ole löystynyt, ja sijoitan nyökkäyksen mielessäni saman sanan viereen kuin äskeisen paremman. Niistä alkaa muodostua asteikko, jota en vielä tunne mutta jonka haluan oppia.

Harjoituksen loppupuolella siirrymme tekonurmelle tekemään kuntopalloheittoja, lankkuja ja lonkanhallintaa. Väsymys kertyy tasaisesti, ei yhtenä suurena kipuna. Pohje pysyy hiljaa. Keskivartalo alkaa menettää tukea viimeisissä pidoissa, ja lyhennän asentoa ennen kuin selkä notkahtaa.

Markku kiertää ryhmän ulkoreunaa ja kirjoittaa vihkoonsa. En enää yritä seurata, kenen kohdalla kynä liikkuu.

Yritän olla yrittämättä.

”Aika”, hän sanoo lopulta. ”Välineet paikoilleen. Palauttava kierros ja huolto. Tiistaina sama ryhmä viideltä.”

Keräämme levyt ja pallot telineisiin. Kukaan ei taputa eikä pidä harjoitusta erityisenä. Yliopistojuoksija nostaa juomapullonsa ja lähtee kävelemään radan ulkoreunaa. Kun pääsen hänen rinnalleen, hän nyökkää kerran.

”Hyvä toinen veto.”

”Kiitos.”

Hän jatkaa omaa vauhtiaan. Ensimmäisen vedon tuloksesta ei puhuta. Ehkä hän ei edes ajatellut sitä kilpailuna.

Minä ajattelin.

Pukuhuoneessa vaihdan kuivan paidan ja kirjaan puhelimeen kolme sanaa, etten unohda niitä ennen kotiin pääsyä:

Katse. Linja. Oma rata.

Suihkujen kohina peittää hetkeksi muun puheen. Ympärillä harjoitusta puretaan tavallisina lauseina: joku valittaa liian pitkistä palautuksista, toinen miettii lounasta, kolmas etsii kadonnutta sukkaa. Markun nimi mainitaan vain kerran, eikä kukaan puhu hänestä samalla painolla kuin minä olen ajatellut häntä koko aamun.

Yliopistojuoksija sitoo märät hiuksensa uudelleen ja lähtee. Hänelle tämä oli yksi lokakuun harjoitus muiden joukossa. Minulle aamupäivä on jakautunut kahteen osaan: aikaan ennen kuin Markku sanoi nimeni ja kaikkeen sen jälkeen.

Kun palaan yläkertaan, suurin osa ryhmästä on jo lähtenyt. Markku seisoo suoran reunassa vihko avoinna ja puhuu yhden hyppääjän kanssa. Kävelen ohi pysähtymättä. Minulla ei ole mitään syytä keskeyttää häntä tai sanoa erikseen näkemiin.

Olen melkein tuulikaapissa, kun kuulen nimeni uudelleen.

”Vaara.”

Käännyn.

Markku on jäänyt paikalleen. Hänen katseensa käy jaloissani ja palaa kasvoihin.

”Oikean jalan askel jäi verryttelyn alussa lyhyeksi.”

Puristan kassin hihnaa olalla.

”Eilisistä mäkivedoista. Se aukesi lämmetessä.”

”Niin näytti.” Hän sulkee vihon. ”Pidä huomenna helppona. Jos se tuntuu maanantaina, et juokse sen läpi.”

”Selvä.”

Markku nyökkää ja kääntyy takaisin hyppääjän puoleen.

Hän ei kysy, pystynkö noudattamaan ohjetta. Hän puhuu kuin asia olisi jo päätetty, vaikka hän ei ole minun henkilökohtainen valmentajani eikä tiedä, mitä olin suunnitellut sunnuntaille.

Ensimmäinen ajatukseni ei ole vastustaa. Mietin, mitä harjoitusvihkoon pitää muuttaa.

Astun ulos hallista tihkusateeseen.

Eilen ajattelin, että pahinta olisi jäädä häneltä huomaamatta. Nyt hän on nähnyt virheen kiihdytyksessä, oikean käden liikkeen ja pohkeen, jonka uskoin pystyväni peittämään jo koulun portaissa.

Hänen olisi pitänyt saada minut tuntemaan itseni paljastetuksi.

Sen sijaan toistan mielessäni yhtä sanaa koko matkan bussipysäkille.

Parempi.

Seuraava harjoitus on tiistaina kello seitsemäntoista.

Kolme päivää tuntuu pitkältä ajalta.