Luku 1

Oikea pohje kiristää kolmannella askelmalla.

Ei kipu. Kireys.

Pysähdyn Kerttulin lukion toisen kerroksen tasanteelle ja siirrän painon hitaasti oikealle jalalle. Kantapää pysyy lattiassa. Nilkka joustaa. Tuntuma alkaa akillesjänteen yläpuolelta ja leviää pohkeen sisäsyrjään, syvälle lihakseen.

Eiliset mäkivedot, päätän. Kuusi nousua, joista kaksi viimeistä menivät liian koviksi.

Sanoilla on väliä. Kipu muuttaisi huomisen suunnitelmaa. Kireys mahtuu siihen.

Otan vielä yhden askelman alas ja sitten toisen. Pohje vastustaa mutta tottelee. Se riittää toistaiseksi.

Huomenna on syksyn ensimmäinen akatemian yhteisharjoitus. Markku Kekäläinen johtaa pikajuoksuryhmää.

Hänen nimensä ei vaadi selitystä kenellekään, joka on juossut Varsinais-Suomessa kilpaa. Hänen valmennettavansa pääsevät Kalevan kisoihin ja maajoukkueleireille. Hän ei katso vain aikaa maalissa. Hän näkee sen, mitä juoksija tekee väärin ennen kuin tämä ehtii itse tuntea mitään.

Kerttuliin pääseminen oli ensimmäinen tavoite, jonka kirjoitin harjoitusvihon takakanteen. Akatemiapaikka oli toinen. Ne näyttivät Laitilassa kaukaisilta, melkein samalta asialta kuin huippu: kunhan pääsisin Turkuun, ovet aukeaisivat ja joku ottaisi loput vastuulleen.

Turussa olen ymmärtänyt, etteivät ne olleet ovia vaan uusia lähtöviivoja. Koulun nimi ei tee minusta nopeampaa. Akatemian listoilla oleminen ei takaa, että kukaan siellä pitää minua muistamisen arvoisena.

Huominen saattaa olla ensimmäinen kerta, kun sillä on merkitystä, että olen täällä.

Jos pohje on silloin kunnossa, sillä ei ole väliä, miltä se tuntuu tänään.

Vedän mustan pipon syvemmälle päähän ja jatkan portaat alas.

Kerttulin aula on täynnä ääntä ja märkien vaatteiden hajua. Kengät vinkuvat linoleumia vasten, pukukaappien ovet paukkuvat ja joku nauraa keskellä kulkuväylää niin kuin haluaisi jokaisen huomaavan olevansa paikalla. Korkeista ikkunoista tuleva harmaa valo tekee ihmisten kasvoista kalpeat.

Pujottelen ryhmien välistä urheilukassi vasemmalla olalla. Hihna painaa samaa kohtaa kuin joka päivä. Kassissa ovat piikkarit, nostokengät, vaihtovaatteet ja kaksi muovirasiaa, joiden kannet olen varmistanut kuminauhoilla. Olen opetellut pakkaamaan kaiken niin, ettei minun tarvitse palata asunnolle ennen iltaa.

Muut näyttävät kuuluvan tänne tavalla, jota ei tarvitse todistaa. He jäävät käytäville, vaihtavat suunnitelmia lennosta ja tietävät, kenen viereen mennä ruokalassa. Minä osaan kouluviikon lukujärjestyksen, harjoitusvuorot ja bussien lähtöajat. Ne riittävät siihen, ettei minun tarvitse seistä missään odottamassa, että joku pyytäisi mukaan.

Sohvaryhmältä sanotaan nimeni.

Valtteri nostaa kättään. Hänen vieressään istuvat pojat hiljenevät juuri sen verran, että tiedän heidän kuulleen keskustelun jo ennen kuin se alkaa.

”Me ajateltiin mennä illalla keskustaan”, Valtteri sanoo. ”Tuletko mukaan?”

Hän yrittää kuulostaa siltä, ettei vastauksella ole väliä. Katse käy kasvoistani takkiin ja palaa takaisin.

”En tänään.”

”Huomenna sitten?”

”Mulla on aamulla treenit.”

Valtteri nyökkää, vaikka vastasin eri kysymykseen kuin hän esitti. Hetken näyttää siltä, että hän yrittää keksiä jotakin, mikä saisi minut jäämään. Minä odotan. En halua loukata häntä, mutta en myöskään halua helpottaa tilannetta lupaamalla sellaista, mitä en aio tehdä.

”No, joskus toiste”, hän sanoo lopulta.

Nyökkään ja jatkan matkaa.

Voin kuvitella illan ilman, että haluan sitä. Liian lämmin pöytä nurkassa, takit tuolien selkänojilla, samat ihmiset puhumassa kovempaa sitä mukaa kuin lasit tyhjenevät. Ehkä minäkin nauraisin. Ehkä muutaman tunnin ajan minun ei tarvitsisi tietää tarkasti, mitä teen seuraavaksi.

Ajatus on melkein miellyttävä. Siksi työnnän sen syrjään.

Valtteri katsoo minua kuin näkisi jotakin, mitä haluaa. Se ei kerro minulle mitään itsestäni. Hänen katseellaan ei ole vaikutusta siihen, kuinka nopeasti pääsen telineistä tai kestääkö asentoni viimeiset kolmekymmentä metriä. Huomiseen verrattuna se on painoton.

Työnnän ulko-ovet auki ja astun Kaivokadulle.

Lokakuinen tuuli ottaa heti kiinni takin helmasta. Se tuo mukanaan märkää asfalttia, pakokaasua ja puista pudonneiden lehtien makeaa mätää. Suurin osa koulusta poistuvista kääntyy keskustan suuntaan. Minä lähden kohti Kupittaata.

Pohje kiristää ensimmäiset sata metriä. Muutan askelta vain sen verran, ettei kukaan vastaantulija huomaisi. Kun lihas lämpenee, tuntemus vaimenee.

Se tuntuu helpotukselta, vaikka tiedän, ettei vaimeneminen todista mitään.

Sirkkalankadun kulmassa kahvilan ovi avautuu. Kadulle leviää lämmin kahvin ja korvapuustin tuoksu. Nainen astuu ulos pahvimuki kädessään ja vetää oven perässään kiinni, mutta lämpö ehtii koskettaa kasvoja ennen kuin tuuli repii sen pois.

Vatsa muistuttaa lounaasta. Kasviskeittoa, leipää ja lasi maitoa. Söin kaiken, mitä tarjolla oli, ja tiesin jo tarjotinta palauttaessani, ettei se riittäisi iltapäivään.

Kahvilan ikkunassa on käsin kirjoitettu hinnasto. Latte neljä euroa viisikymmentä. Täytetty croissant viisi euroa.

Tilillä on vuokran jälkeen vähän yli kuusikymmentä euroa. Vanhojen piikkarien levy antaa kaarteessa periksi enemmän kuin kesällä, ja uusien hinnasta puuttuu vielä yli sata euroa. Jos siirrän joka viikko viisitoista euroa sivuun, saan ne ennen hallikauden ensimmäistä kilpailua.

Olen laskenut saman asian niin monta kertaa, ettei minun tarvitse enää avata pankkisovellusta. Tiedän, paljonko voin käyttää ruokaan päivässä ja minä iltoina lähikaupan lihat merkitään alennukseen. Kun lasken tarkasti, raha riittää. Kun en poikkea suunnitelmasta, mikään ei pääse yllättämään.

Kassissa on banaani ja ensimmäinen riisi-kanarasia. Minulla on ruokaa. Se ei ole sama asia kuin se, mitä haluan juuri nyt, mutta halu ei muuta laskutoimitusta.

Käännän katseeni pois ikkunasta. En siksi, että pelkäisin sokeria tai yhtä croissantia. Minulla ei vain ole varaa alkaa neuvotella itseni kanssa jokaisesta asiasta, jonka näen.

Jatkan pysähtymättä.

Kupittaan urheiluhallin katto näkyy puiden takaa. Mitä lähemmäs pääsen, sitä tasaisemmaksi askel muuttuu. Koulun melu ja kahvilan lämpö jäävät taakse. Halli ei vaadi minulta keskustelua, rahaa eikä selityksiä. Siellä jokaisella liikkeellä on tarkoitus, ja tarkoituksen voi mitata.

Tuulikaapin ovien sulkeutuessa kadun kohina katoaa. Sisällä ilma on lämmin ja kuiva. Siinä haisevat juoksuradan pinnoite, puhdistusaine ja magnesium, joka leijuu voimaharjoittelutilasta käytävälle asti.

Käyn pukuhuoneessa vaihtamassa lyhyet trikoot ja kuivan paidan. Teippaus oikean nilkan ulkosyrjällä on pysynyt paikoillaan. Painan peukalolla teipin reunaa, vaikka se ei tarvitse korjaamista.

Peilissä näkyvät kasvot, jotka näyttävät väsyneemmiltä kuin aamulla. Silmien alle on jäänyt varjoja, vaikka nukuin seitsemän tuntia ja neljäkymmentä minuuttia. Tiedän ajan, koska tarkistin kellon ennen nukahtamista ja heti herättyäni.

Kahdeksan tuntia olisi parempi. Sen kirjoittaminen harjoitusvihkoon ei kuitenkaan lisää puuttuvia kahtakymmentä minuuttia.

Käännyn pois peilistä.

Syön banaanin matkalla portaita ylös ja vien kassin juoksusuoran päätyyn. Hallissa on tähän aikaan vain muutama urheilija. Piikkarien iskut kantautuvat toisesta päästä terävinä ja tasavälisinä. Joku pudottaa tangon painonnostotilassa, ja ääni kulkee lattian kautta jalkapohjiin.

Etusuoralla juokseva nainen ohittaa minut hölkäten palautusta. Tunnistan hänet kilpailuista, vaikken tiedä nimeä. Hänen liikkeessään ei ole mitään näyttävää. Hartiat pysyvät alhaalla, askel palaa lantion alle ja vauhti näyttää helpolta silloinkin, kun piikkarit lyövät rataan niin nopeasti, etten pysty erottamaan yksittäisiä kontakteja.

Täällä nopeus ei tee kenestäkään erikoista. Se on sisäänpääsyvaatimus.

Minä olen ollut lähes jokaisessa harjoitusryhmässäni nopein. Kupittaalla se tarkoittaa vasta sitä, etten ole väärässä paikassa.

Teen verryttelyn hitaammin kuin tavallisesti. En siksi, että pohkeessa olisi jotakin vialla, vaan koska huominen on tärkeämpi kuin tämän päivän harjoitus. Näiden kahden asian välinen ero on mielestäni selvä.

Hölkkään kaksi kierrosta. Ensimmäisellä tarkkailen pohjetta jokaisella askeleella. Toisella yritän olla tarkkailematta ja huomaan tekeväni sitä silti. Sen jälkeen teen nilkan liikkeitä ja käyn läpi muutaman rauhallisen koordinaation.

Ensimmäisessä polvennostossa pohje vetää vastaan. Toisessa vähemmän. Kolmannessa en enää erota, onko tuntemus lihaksessa vai siinä, että odotan sitä.

Jätän piikkarit kassiin.

Päätös ärsyttää minua enemmän kuin sen pitäisi. Olin suunnitellut kolme avausvetoa, vain rennot kuusikymppiset, mutta tiedän, miten siinä kävisi. Ensimmäinen olisi tunnustelua, toinen nopeampi ja kolmannessa yrittäisin todistaa itselleni, ettei pohkeessa ole mitään. Huominen ei paranisi siitä.

Istun hetken penkillä kädet polvien päällä. Hallissa kukaan ei kiinnitä minuun huomiota. Juoksijat jatkavat vetojaan, korkeushyppääjä siirtää rimaa ja voimaharjoittelutilasta kuuluu uusi jysähdys.

Jos nousisin nyt viivalle, kukaan ei estäisi. Jos jokin napsahtaisi, kukaan ei myöskään voisi palauttaa huomista.

Minulle on helppoa tehdä enemmän kuin käsketään. Vaikeampaa on lopettaa silloin, kun kukaan muu ei ole sanomassa, että riittää.

Vedän nostokengät jalkaan ja siirryn voimaharjoittelutilaan.

Teen ensimmäiset liikkeet tyhjällä tangolla. Pohje ei valita, kun paino pysyy keskellä jalkaa. Lisään levyjä vain sen verran, että tangon on noustava terävästi mutta minun ei tarvitse pakottaa sitä.

Ensimmäisessä rinnallevedossa tanko karkaa liian kauas vartalosta. Otan sen vastaan, lasken alas ja siirrän jalkoja sentin lähemmäksi. Toisella korjaan reitin. Kolmannella teräs käy hetken painottomaksi ennen kuin otan sen vastaan hartioille.

Pudotan tangon lavalle ja kuuntelen jysähdyksen vaimenemista.

Olen yksin lavalla, mutta huominen tekee jokaisesta liikkeestä harjoituksen katsottavana olemiseen.

Markku Kekäläinen olisi ehkä nähnyt ensimmäisessä nostossa muutakin kuin tangon väärän reitin. Hartioiden asennon. Painon siirtymisen. Sen, että varon oikeaa jalkaa, vaikka yritän olla varomatta.

Ajatus saa minut katsomaan peiliin. Seison tasaisesti molemmilla jaloilla. Ainakin nyt.

Laitilassa nopea aika riitti vastaukseksi lähes kaikkeen. Jos voitin, kukaan ei kysynyt, oliko lähtö hyvä tai miksi juoksu hajosi lopussa. Minulle sanottiin, että hyvin kulkee. Se tuntui kehulta siihen asti, kunnes aloin kuulla siinä sen, etteivät he osanneet sanoa muuta.

Huomenna minun ei tarvitse pyytää ketään katsomaan tarkemmin.

Ajatus sisältää lupauksen, jota en halua tutkia liian läheltä. Jos Markku löytää minusta korjattavaa, se tarkoittaa, että voin tulla nopeammaksi. Jos hän sanoo sen minulle, se tarkoittaa, että hän on pitänyt minua katsomisen arvoisena.

Teen vielä kaksi samanlaista sarjaa ja lopetan siihen. En lisää painoa, vaikka kädet haluaisivat jo tarttua uusiin levyihin. Palaan tekonurmelle, rullaan pohjetta kevyesti ja nousen heti, kun tuntemus alkaa vaimentua. En yritä murskata sitä hiljaiseksi.

Pukuhuoneessa syön ensimmäisen rasian. Riisi on paakkuuntunut jääkaapissa ja kana on kuivaa, mutta lisäsin aamulla tarpeeksi suolaa. Syön kaiken ja juon pullon tyhjäksi. Toisen rasian jätän iltaa varten.

Viereiseen penkkiriviin tulee kaksi naista, jotka puhuvat huomisen harjoituksesta. Toinen mainitsee Markun nimen ja matkii tämän tapaa sanoa uudestaan. He nauravat, mutta kumpikin hiljentyy vähän ennen seuraavaa lausetta.

”Se näkee kaiken”, toinen sanoo.

En käännä päätäni. Suljen rasian kannen ja vedän vetoketjun kiinni. Lause ei kerro minulle mitään uutta, mutta vieraan ihmisen suussa se tuntuu vahvistukselta.

Kun astun takaisin ulos, päivä on jo alkanut hämärtyä. Pohje tuntuu kävellessä paremmalta. En kokeile sitä juoksemalla bussipysäkille, vaikka bussi näkyy risteyksen takana.

Annan sen mennä.

Seuraavaan on kaksitoista minuuttia. Seison pysäkillä tuulen työnnellessä tihkusadetta katoksen alle ja tunnen hien jäähtyvän selässä. Tavallisesti olisin juossut. Nyt päätän, että odottaminen kuuluu harjoitukseen yhtä varmasti kuin yksikään nosto.

Ajatus kuulostaa järkevältä. Silti seuraan bussin takavaloja, kunnes ne katoavat risteykseen.

Ylioppilaskylän soluasunnossa naapurihuoneen ovi on auki. Käytävällä seisoo vieraita ihmisiä takit päällä ja pullot käsissä. Joku tervehtii minua englanniksi, kun pujotan heidän ohitseen keittiöön. Vastaan ja suljen oman huoneeni oven.

Lukko napsahtaa. Äänet jäävät silti seinien sisään: nauru, basson tasainen isku ja pullojen kilahdukset pöytää vasten.

Syön toisen rasian työpöydän ääressä ja avaan harjoitusvihon. Jokaiselle päivälle on yksi ruutu: harjoitus, uni, ruokailut, tuntemukset. Olen piirtänyt sivun reunaan asteikon nollasta viiteen.

Kirjoitan perjantain kohdalle:

Pohje 2/5 koulun jälkeen. Lämmittelyn jälkeen 1/5. Ei avausvetoja. Kevyt voimaharjoitus.

Katson ensimmäistä sanaa. Pohje. En kipu. Pelkkä paikka ja kaksi numeroa, joista huomisen minä voi tehdä johtopäätökset ilman tämän hetken turhaa huolta.

Lisään alle:

Hallittu.

Sana näyttää paperilla liioittelulta. Vedän sen yli yhdellä suoralla viivalla, niin että sen pystyy edelleen lukemaan.

Levitän huomisen varusteet sängylle. Piikkarit. Mustat trikoot. Kuiva urheilutoppi. Kompressiosukat. Teippi. Kaksi juomapulloa. Tarkistan piikkarien nauhat ja pohjalevyn, vaikka tarkistin ne aamulla.

Käyn harjoituksen mielessäni läpi. Verryttely. Koordinaatiot. Ensimmäinen lähtö. Pidän leuan alhaalla ja hartiat rentoina. En yritä näyttää nopealta ennen kuin liike vaatii nopeutta. En katso, ketkä juoksevat vieressä.

Markulle en kuvittele kasvoja. Vain paikan radan reunalla ja katseen, joka seuraa suorituksen loppuun saakka.

Puhelimen kalenterissa lukee:

Lauantai klo 10.00 – akatemian yhteisharjoitus, Kupittaa.

Sen alle olen kirjoittanut yhden nimen.

Markku Kekäläinen.

En tiedä, katsooko hän huomenna minua lainkaan. Ryhmässä on aikuisia SM-tason juoksijoita ja urheilijoita, joiden nimet tunnen kilpailulistoilta. Minä olen uusi lukiolainen, joka on ollut nopea paikoissa, joissa nopeuteen riitti vähempikin.

Seinän takana joku vaihtaa musiikkia. Basson tilalle tulee kappale, jonka kertosäkeen tunnistan koulun käytäviltä. Hetken ajan koko huone tuntuu liian pieneltä: sänky, pöytä, kuivumaan ripustetut treenivaatteet ja ikkuna, josta näkyy vain vastapäisen talon valaistuja ruutuja.

Minä halusin tänne. Halusin pois paikasta, jossa kaikki tiesivät jo, kuinka nopea olin, ja minun odotettiin voittavan ennen kuin juoksin. Halusin kilpailijoita, jotka pakottaisivat minut paremmaksi. Valmentajan, jolle nykyinen paras ei riittäisi.

Sammutan näytön ja jätän puhelimen pöydälle.

Pohje sykkii hiljaa, kun istun sängyn reunalle. Nostan jalan eteeni ja koukistan nilkkaa kerran. Tuntemus on yhä siellä.

Huomenna hän katsoo.

En tiedä, kumpaa pelkään enemmän: sitä, että hän löytää minusta virheen, vai sitä, ettei hän huomaa minua lainkaan.