Luku 2

Bussin takarenkaan kohdalla oli vapaa ikkunapaikka. Istuin siihen, nostin laukun syliini ja kaivoin puhelimen esiin. Sami oli ehtinyt lähettää viestin.

Puhutaan illalla. Rakastan sua.

Katsoin viimeistä lausetta niin kauan, että näyttö himmeni. Rakastin minäkin häntä. Juuri siksi aamun keskustelu oli pitänyt käydä. Jos kyse olisi ollut vain huonosta seksistä jonkun yhdentekevän miehen kanssa, olisin lähtenyt. Samin kanssa halusin löytää ratkaisun, jossa minun ei tarvitsisi valita hänen ja sen puoleni välillä, jota en enää pystynyt piilottelemaan.

Kirjoitin vastaukseksi: Niin mäkin. Ja puhutaan oikeasti.

Lukukuittaus ilmestyi heti, mutta Sami ei kirjoittanut enää mitään.

Laitoin puhelimen pois. Bussi keinui Kannelmäestä kohti Myllypuroa, ja yritin käydä mielessäni läpi päivän ohjelmaa. Hoitotyön etiikkaa, ryhmätehtävä, lounas Liisan kanssa, iltapäivän luento. Tavallisen päivän piti tehdä hyvää. Kampuksella minun ei tarvitsisi miettiä Samia, avoimia suhteita tai sitä, millaisen miehen olin kuvitellut suihkussa.

Ajatus kesti Myllypuroon asti.

Liisa odotti minua kampuksen aulassa kahvimuki kädessään. Hän nosti toisen mukin näkyviin, kun astuin sisään.

”Pelastin sun aamun.”

”Sä olet enkeli.”

Otin kahvin ja lähdin hänen kanssaan luentosaliin. Liisa puhui edellisen viikon tehtävästä ja siitä, miten yksi ryhmäläinen oli jälleen jättänyt oman osuutensa tekemättä. Kuuntelin, vastasin oikeissa kohdissa ja sain vähitellen ajatukseni kiinni opinnoista.

Luentosali oli puolillaan. Istuimme keskivaiheille, avasimme muistiinpanot ja jaoimme pöydän ainoan pistorasian. Kun luennoitsija astui saliin, puheensorina vaimeni ilman että hänen tarvitsi pyytää sitä.

Olin huomannut hänet aiemminkin. Hän oli ehkä neljänkymmenenviiden paikkeilla, harteikas mies, joka pukeutui aina kauluspaitaan ja kääri hihat kyynärpäihin ennen kuin aloitti. Hänessä ei ollut mitään siloteltua. Lyhyessä parrassa näkyi harmaata. Kädet olivat suuret ja ääni rauhallinen. Hän ei korottanut sitä edes silloin, kun salin takaosassa jatkettiin puhumista. Hän vain vaikeni ja katsoi sinne, kunnes muut hiljenivät.

Se tehosi.

Tällä kertaa hän puhui itsemääräämisoikeudesta. Taululle ilmestyi tapaus, jossa täysi-ikäinen potilas kieltäytyi hoidosta vastoin ammattilaisten suositusta. Luennoitsija pyysi meitä pohtimaan, missä auttamisen ja toisen päätösvallan raja kulki.

Liisa kumartui vihkonsa ylle.

”Näihin on aina joku muka oikea vastaus, vaikka ensin sanotaan, ettei ole.”

”Aikuisen päätös on aikuisen päätös”, sanoin.

”Vaikka se olisi huono?”

”Vaikka muut pitäisivät sitä huonona.”

Luennoitsija oli lähtenyt kiertämään pöytien välissä. Kun hän tuli kohdallemme, Liisa osoitti minua kynällään.

”Sanna ratkaisi tämän jo.”

Mies pysähtyi pöydän päähän. Hänen katseensa siirtyi Liisasta minuun.

”Niinkö?”

”Sanoin, ettei päätös lakkaa olemasta ihmisen oma vain siksi, että muut eivät pidä siitä.”

”Hyvä lähtökohta. Mutta mitä se vaatii ammattilaiselta?”

Hänen äänensä ei ollut erityisen matala eikä vihjaileva. Silti tunsin sen liian tarkasti. Hän nojasi toisella kädellään pöydän reunaan niin lähelle vihkoani, että näin rystysten karvat ja leveän metallisormuksen nimettömässä.

”Että varmistetaan, että ihminen ymmärtää seuraukset”, vastasin. ”Ja että päätös on oikeasti vapaaehtoinen.”

Luennoitsija nyökkäsi.

”Juuri niin. Itsemääräämisoikeus ei tarkoita, että jätetään toinen yksin. Ensin annetaan tieto, sitten kunnioitetaan valintaa.”

Hän suoristautui ja jatkoi seuraavan ryhmän luo.

Katseeni jäi hänen käteensä. Mielikuva tuli niin nopeasti, etten ehtinyt torjua sitä: sama kämmen painoi minut luentosalin pöytää vasten, sormet niskallani, kun hän työnsi farkkuni alas. Kuulin rauhallisen äänen käskevän levittää jalat. Kuvittelin hänen kysyvän vain kerran, olinko varma, ja minun vastaavan kyllä ennen kuin paksu kulli tunkeutui pilluuni.

Välähdys oli lyhyt mutta raju. Puristin kynää sormieni välissä ja pakotin katseeni taululle.

Ei siinä oikeastaan ollut kyse juuri tuosta miehestä. En tiennyt hänestä mitään. Minua kiihotti tapa, jolla hän hallitsi tilaa yrittämättä miellyttää ketään. Hän oletti, että häntä kuunneltiin. Jos hän ottaisi vallan myös kahden kesken, minun ei tarvitsisi opettaa hänelle, mitä käsky tarkoitti.

Samin kanssa olin aamulla joutunut pyytämään jokaista asiaa erikseen. Kovempaa. Syvemmälle. Käännä minut. Lopulta olin ohjannut hänen suoritustaan niin tarkasti, ettei siihen ollut jäänyt mitään hallinnan menettämistä.

”Sanna.”

Havahduin Liisan tönäisyyn.

”Mitä?”

”Seuraava dia.”

Kirjoitin muistiinpanoihin uuden otsikon. Itsemääräämisoikeus. Sana näytti melkein pilkalta.

Tauolla Liisa lähti jonottamaan kahvilaan. Minä jäin pöytään ja avasin puhelimen. Samin viesti odotti edelleen keskustelun viimeisenä.

Olisin voinut kirjoittaa hänelle kaiken heti. Että olin juuri kuvitellut keski-ikäisen luennoitsijan panevan minua pöytää vasten. Että minulle ei riittänyt lupaus puhua joskus illalla, jos keskustelu päättyisi taas siihen, ettei Sami halunnut ajatella koko asiaa. Sormeni pysähtyivät näppäimistölle.

Poistuin viestisovelluksesta ja avasin selaimen yksityisen ikkunan.

Kirjoitin hakukenttään aikuisten seura avoin suhde Helsinki. Tuloksia tuli enemmän kuin olin odottanut: keskustelupalstoja, maksullisia ilmoituksia ja palvelu, joka oli tarkoitettu varatuille, pariskunnille ja yksin liikkuville aikuisille. Sen etusivulla ei ollut paljasta pintaa vaan musta tausta ja yksinkertainen kysymys.

Mitä etsit?

Valitsin ensin parit. Se tuntui uskollisemmalta aamulla esittämälleni ajatukselle. Selasin muutaman yhteisprofiilin, mutta huomasin katsovani kuvista miehiä ja ohittavani naiset lähes kokonaan.

Vaihdoinkin hakuehdoksi miehet.

Ikärajan alimmaksi asetin kolmekymmentäviisi ja ylimmäksi viisikymmentä. Peukaloni jäi hetkeksi valinnan päälle. Siinä ei ollut enää kyse sattumalta nähdystä luennoitsijasta tai kasvottomasta miehestä suihkussa. Olin itse rajaamassa, millaisen vieraan halusin löytää.

Palvelu vaati profiilin ennen kuin ilmoituksia sai lukea kokonaan. Suljin sivun.

Avasin sen uudestaan.

Rekisteröitymislomake kysyi ikää, sukupuolta, paikkakuntaa ja parisuhdetilannetta. Kirjoitin iäksi kaksikymmentä ja alueeksi pääkaupunkiseudun. Parisuhdetilanteen kohdalla vaihtoehto varattu tuntui tunnustukselta. Valitsin sen silti.

Käyttäjänimeksi kirjoitin ensin oman nimeni alkukirjaimen ja syntymävuoden, mutta pyyhin ne pois. Lopulta valitsin pelkän S20:n. En käyttänyt kasvokuvaa. Profiilikuvaksi rajasin vanhasta kesäkuvasta paljaat sääreni laiturin reunalla. Sami oli ottanut kuvan Heinolassa. Rajauksen ulkopuolelle jäivät kasvoni, järvi ja hänen varjonsa.

Esittelytekstin kohdalla jäin tuijottamaan tyhjää kenttää. Olisin voinut kirjoittaa olevani utelias ja etsiväni uusia kokemuksia. Se olisi ollut turvallista, ympäripyöreää ja yhtä epärehellistä kuin kaikki ne kerrat, jolloin olin sanonut Samille seksin olleen tarpeeksi hyvää.

Kirjoitin:

20-vuotias, varattu ja kokematon muiden kanssa. Etsin vanhempaa miestä, joka osaa määrätä eikä pelkää käyttää voimaa. Haluan suoraa puhetta, kovia otteita ja seksiä, jossa saan luovuttaa hallinnan. Rajat sovitaan etukäteen ja niitä noudatetaan. En lupaa vielä tapaamista.

Luin tekstin kahdesti. Sana seksiä teki siitä todellisen. Samoin lause hallinnan luovuttamisesta. En ollut koskaan sanonut sitä kenellekään noin selvästi.

Painoin julkaise.

Ruudulle ilmestyi vahvistus ja heti sen alle riveittäin miesten profiileja. Osa aloitti kullin mitalla. Osa kutsui minua jo otsikossa tytöksi, lutkaksi tai prinsessaksi. Muutama ilmoitti tarjoavansa juuri sitä, mitä ”kaikki naiset oikeasti haluavat”. Suljin ne yhtä nopeasti kuin avasin.

Se ärsytti minua. En ollut tullut sinne hakemaan ketä tahansa, joka osasi kirjoittaa sanan kova ja liittää mukaan kuvan kalustaan. Halusin miehen, joka ymmärtäisi, että hallinta annettiin hänelle. Sitä ei otettu väkisin eikä ansaittu pelkällä koolla.

Yksi profiili pysäytti minut. Käyttäjänimi oli vain M43. Ensimmäisessä kuvassa miehen kasvot näkyivät sivulta. Hänellä oli tumma parta ja kauluspaidan ylin nappi auki. Toisessa kuvassa hän pilkkoi polttopuita. Se olisi voinut näyttää teennäiseltä, mutta hänen asentonsa oli rento. Kädet kirveen varressa näyttivät siltä, ettei hänen tarvinnut todistella voimiaan.

Hänen tekstinsä oli lyhyt.

Varattu, puolisoni tietää. En etsi salailua enkä kiirehdi tapaamiseen. Pidän naisista, jotka uskaltavat sanoa suoraan sekä halunsa että rajansa. Kova seksi vaatii enemmän luottamusta kuin hellä.

Luettuani viimeisen lauseen katseeni palasi profiilikuvan käsiin. Kuvittelin ne lanteilleni ja niskaani. En antanut mielikuvan edetä pidemmälle. Ensimmäistä kertaa koko päivänä en halunnut tyydyttää itseäni kuvitelmalla. Halusin tietää, millainen ihminen oli kirjoittanut nuo sanat.

Viestikenttä avautui kuvan alla.

Kirjoitin tervehdyksen ja poistin sen. Kirjoitin uuden, liian pitkän viestin, jossa selitin muuttoa Heinolasta ja suhdettani Samiin. Poistin senkin. Hän ei tarvinnut nimiämme eikä elämäntarinaani.

Lopulta kirjoitin:

Hei. Olen oikeasti 20 ja ensimmäistä kertaa tällaisella sivulla. Olen varattu, ja keskustelu suhteemme rajoista on kesken. En sovi tapaamista selän takana. Haluan silti tietää, miltä tuntuisi antaa vanhemman miehen määrätä, käskeä ja panna minua kovaa niin, ettei minun tarvitsisi pyytää jokaista asiaa erikseen. Profiilisi perusteella uskon, että ymmärrät eron hallinnan ja rajojen rikkomisen välillä. Kiinnostaako jutella?

Sydämeni hakkasi nopeammin kuin aamun seksissä. Sormi lepäsi lähetyspainikkeella.

Jos Sami suostuisi illalla edes harkitsemaan avointa suhdetta, tämä voisi olla alku jollekin, jonka tekisimme rehellisesti. Jos hän torjuisi kaiken, joutuisin päättämään, kumpi merkitsi minulle enemmän: meidän nykyinen suhteemme vai oikeus haluta muutakin.

Viestin lähettäminen ei vielä ratkaissut sitä. Se vain esti minua palaamasta siihen helppoon valheeseen, ettei mitään vaihtoehtoa ollut.

Painoin lähetä.

Liisa palasi pöytään kaksi kahvimukia käsissään. Lukitsin puhelimen niin nopeasti, että se melkein putosi.

”Mitä sä säikähdit?” hän kysyi.

”En mitään. Sä tulit vaan hiljaa.”

”Mä kolautin tuohon tuoliin ja kirosin ääneen.”

”Olin ajatuksissani.”

Liisa työnsi toisen mukin eteeni ja istui. Hän vilkaisi puhelintani mutta alkoi sitten valittaa kahvilan hinnasta. Kuuntelin puolittain. Lähettämäni viesti oli lähtenyt puhelimestani toisen ihmisen luettavaksi.

Olin ajatellut, että teko helpottaisi oloa. Sen sijaan tunsin pelon seassa kiihtymystä, joka ei muistuttanut fantasiaa. Fantasiassa tiesin aina, mitä mies tekisi. Nyt en hallinnut vastausta.

Iltapäivän luennolla pidin puhelimen äänettömällä laukussani. Kesti seitsemäntoista minuuttia ennen kuin minun oli pakko tarkistaa se. Ei mitään.

Seuraavalla kerralla kestin puoli tuntia. Profiiliani oli katsottu kuusi kertaa. Kaksi miestä oli lähettänyt kuvan kullistaan ilman tervehdystä. Poistin viestit ja suljin palvelun.

M43 ei ollut vastannut.

Tunsin itseni typeräksi. Olin rakentanut parista järkevästä lauseesta miehen, joka ehkä keräsi nuorten naisten viestejä huvikseen. Tai hän oli nähnyt ikäni ja päättänyt, ettei halunnut sotkeutua kokemattomaan kaksikymmentävuotiaaseen, jolla oli parisuhde kesken.

Ajatus loukkasi enemmän kuin sen olisi pitänyt.

Luennoitsija puhui salin edessä potilastietojen luottamuksellisuudesta. Kirjoitin muistiinpanoja ja päätin olla katsomatta puhelinta ennen tunnin loppua.

Se värähti laukussa melkein heti.

Pidin kynän paperilla vielä muutaman sekunnin. Sitten vedin puhelimen varovasti pöydän alle.

Näytöllä oli viesti käyttäjältä M43.

Kiinnostaa. Ja hyvä, ettet sovi tapaamista ennen kuin tiedät, mitä olet tekemässä. Aloitetaan yhdestä asiasta: kerro, mitä haluaisit minun tekevän sinulle mutta et ole uskaltanut pyytää poikaystävältäsi.

Luin viestin uudestaan. Tällä kertaa sanat eivät olleet minun. Jossakin kampuksen ulkopuolella oli todellinen mies, joka odotti vastaustani.