Luku 2
”Meillä ei ole enää aikaa etsiä syyllistä.”
Sanon sen hiljaa. Se toimii paremmin kuin äänen korottaminen.
Neuvotteluhuoneen pöydän toisella puolella asiakkaan toimitusjohtaja sulkee suunsa kesken lauseen. Talousjohtaja laskee puhelimensa kädestään, ja Emilia vetää sormensa pois muistikirjansa sivulta. Ikkunoiden takana Esplanadin puut ovat jo tummia. Huoneeseen syttyneet valot heijastavat meidät lasiin: neljä ihmistä pitkän pöydän ympärillä ja minä sen päässä.
”Meillä on kolme ongelmaa”, jatkan. ”Yksi niistä on vakava, kaksi korjattavissa. Jos käytämme seuraavat kaksi tuntia siihen, kuka jätti sivukirjeen toimittamatta, huomenna niitä on neljä.”
Toimitusjohtaja nojaa taaksepäin. Hän on yrittänyt viimeiset kaksikymmentä minuuttia saada talousjohtajansa näyttämään yksin vastuulliselta asiasta, jonka molemmat ovat hyväksyneet. Se ei auta kauppaa eikä minua.
Käännän sopimusluonnoksen oikean sivun esiin.
”Ilmoitamme vastapuolelle puutteesta tänä iltana. Emme selittele emmekä vähättele. Samalla tarjoamme korjatun ehdon ja avaamme tarkastuksen vain tähän sopimukseen liittyvän aineiston osalta. Emilia laatii ilmoituksen, minä soitan heidän neuvonantajalleen ennen kuin se lähtee. Te kaksi toimitatte meille kaikki sivukirjeeseen liittyvät viestit tunnin kuluessa.”
”Entä jos he vetäytyvät?” toimitusjohtaja kysyy.
”Silloin he vetäytyvät tiedon vuoksi eivätkä siksi, että saavat huomenna tietää meidän salanneen sen. Jälkimmäisestä emme neuvottele.”
Hän katsoo minua pitkään. Sitten hän nyökkää.
Tilanne, joka vielä puoli tuntia sitten täytti huoneen päällekkäisellä puheella ja hätäisillä puolustuksilla, asettuu tehtäviksi, nimiksi ja määräajoiksi. Emilia alkaa kirjoittaa. Talousjohtaja avaa tietokoneensa. Toimitusjohtaja kysyy, haluanko hänen osallistuvan puheluun.
”Haluan. Mutta minä puhun.”
Puhelu kestää yksitoista minuuttia. Vastapuolen juristi kiroaa kerran, esittää kaksi uhkausta ja hyväksyy lopulta ehdottamani menettelyn aamuun asti. Kun suljen puhelimen, kukaan ei taputa eikä kiitä. Hyvä niin. Tämä ei ole teatteria.
”Laura”, Emilia sanoo ovella. ”Mistä tiesit, että ne suostuvat rajattuun tarkastukseen?”
”En tiennyt. Tiesin vain, että se on heille parempi vaihtoehto kuin keskeyttää koko kauppa tänä iltana. Älä koskaan sekoita varmuutta siihen, että kuulostaa varmalta.”
Emilia hymyilee väsyneesti. ”Selvä.”
”Lähetä luonnos minulle vartissa.”
”Tulee.”
Palaan omaan huoneeseeni ja suljen oven. Käytävä on hiljentynyt. Siiri on lähtenyt jo tunti sitten, Lindholmin huoneessa ei pala valo, ja siivoojan vaunu kolisee jossain kerroksen toisessa päässä.
Lasken kansion pöydälle. Vaikea asiakas kuunteli, vastapuoli taipui ja nuorempi juristi tietää täsmälleen, mitä tekee seuraavaksi. Olen taas ollut huoneen rauhallisin ihminen, koska minulla ei ole varaa olla mitään muuta.
Istun, mutta hartiani eivät laske. Käyn puhelua läpi, ennakoin vastapuolen aamuisen vaatimuksen ja mietin, ymmärsikö Emilia rajauksen tarpeeksi tarkasti. Sitten ajattelen kotia, vastaamattomia viestejä ja sitä, kumman meistä pitäisi muistaa tilata uusi suodatin liesituulettimeen.
Kahdeksan päivää sitten Aleksi painoi minut toimiston miestenhuoneen lavuaaria vasten ja pani minua niin kuin olin pyytänyt. Olin kuvitellut tarvitsevani juuri sitä: kovuutta, häpeällisiä sanoja, toisen miehen kullin sinne, missä aviomieheni ei osannut enää yllättää minua.
Tarvitsin niitäkin. En vain ymmärtänyt, mikä helpotuksessa oli tärkeintä.
Niiden minuuttien ajan minun ei tarvinnut ratkaista mitään. Aleksi päätti, missä olin, miten päin ja milloin sain liikkua. Valintojen virta katkesi hetkeksi.
Nyt osaan nimetä sen.
Otan puhelimen.
Haluan jatkaa. Mutta en halua seuraavalla kerralla vain nopeaa panoa. Haluan enemmän aikaa. Haluan, että sinä päätät sen ajan, mitä minulle tapahtuu.
Luen viestin kahdesti. Juristi minussa löytää siitä heti kuusi epäselvää kohtaa. Nainen minussa tietää täsmälleen, mitä se tarkoittaa.
Lähetän sen.
Emilian luonnos saapuu ennen vastausta. Korjaan kaksi virkettä, poistan yhden tarpeettoman myönnytyksen ja lähetän tekstin takaisin. Vasta sitten puhelin värähtää pöydällä.
Minäkin haluan jatkaa. Ei enää toimistoja eikä kolmen minuutin varoituksia. Jos tarkoitat viestiäsi, tavataan tänään muualla ja sovitaan ensin, mitä se tarkoittaa. Keskustahotelli, huone 614, klo 20.30. Voit vastata kyllä tai ei.
Katson kelloa. Seitsemäntoista yli seitsemän.
Hän ei tarjoa minulle selitystä eikä auta rakentamaan valhetta. Huone, aika, vaihtoehdot.
Kyllä tai ei.
Puhelin alkaa soida kädessäni. Markuksen nimi täyttää näytön.
”Oletko vielä toimistolla?” Markuksen ääni kuuluu keittiön vaimeiden kolahdusten yli. ”Ajattelin tehdä meille ruokaa. Löysin hallista sitä siikaa, josta tykkäät, ja ostin jopa oikeaa viiniä enkä sitä samaa, jota aina otetaan.”
Hymy nousee kasvoilleni ennen kuin ehdin estää sitä. Markus kuulostaa tyytyväiseltä itseensä, ja syystä. Hän on ajatellut minua keskellä omaa päiväänsä.
Katson Aleksin viestiä.
”Kuulostaa ihanalta”, sanon.
Yhden hengityksen ajan voisin vielä sanoa tulevani kotiin.
”Mutta tämä asiakastilanne levisi käsiin. Joudun illalliselle heidän kanssaan, jotta saamme kaupan pidettyä kasassa huomiseen.”
Ääneni on rauhallinen, pahoitteleva ja juuri sopivan väsynyt. Sama ääni, jolla kerron asiakkaalle, ettei hänen toivomaansa lopputulosta voida luvata.
Markus huokaisee. Ei epäluuloisesti, vain pettyneenä.
”Tänäänkin.”
”Valitettavasti.”
”Minä laitoin jo perunat uuniin.”
Kuvittelen hänet keittiöömme hihat käärittyinä, lukulasit pöydällä ja puhelin olkapään ja korvan välissä. Turvallinen ei tarkoita yhdentekevää. Tuttu ei tarkoita, ettenkö voisi satuttaa häntä.
Silti en peruuta valhetta.
”Olen pahoillani. Syödään se huomenna.”
”Minulla on huomenna se hallituksen iltatilaisuus.” Hän on hetken hiljaa. ”Laura, me olemme nähneet viime viikkoina lähinnä eteisessä.”
”Tiedän.”
”Otetaan lauantai meille”, hän sanoo. ”Ei työillallisia eikä tilaisuuksia. Puhutaan kunnolla.”
Katson pimeää ikkunaa ja omaa heijastustani siinä. Valkoinen paita, musta jakku, huolellinen nuttura. Nainen, johon on helppo luottaa.
”Sovitaan niin. Lauantai kokonaan.”
”Hyvä. Moneltako tulet?”
”Yritän ennen yhtätoista.”
”Ota taksi, jos juotte sitä kauppaa kasaan.”
”Otan.”
”Rakastan sinua.”
Sanat eivät yllätä. Se, miten vaikea niihin on vastata juuri nyt, yllättää.
”Niin minäkin sinua.”
Se ei ole valhe. Siksi se tuntuu rumimmalta kohdalta koko puhelussa.
Lopetamme. Pidän puhelinta hetken kädessäni, avaan sitten Aleksin viestin ja vastaan.
Kyllä. 20.30.
Lupaan Markukselle lauantain ja annan Aleksille tämän illan ennen kuin minuutti ehtii vaihtua.
Lähetän Emilian laatiman ilmoituksen, vastaan vielä kahteen sähköpostiin ja suljen tietokoneen. Työ ei kuljeta minua hotellille. Minä menen sinne ja valehtelen saadakseni mennä.
Hotellin aulassa tuoksuu kiillotettu puu ja jokin liian kallis huonetuoksu. Vastaanoton takana hymyilevä mies ei vilkaise minua kahdesti, kun kävelen hissille. Täällä jokainen näyttää olevan matkalla paikkaan, johon hänellä on oikeus mennä.
Kello on 20.28, kun seison kuudennen kerroksen käytävällä. Huoneen 614 ovi on vaaleaa puuta, numero messinkiä. Minulla on vielä kaksi minuuttia ja rajaton määrä aikaa kääntyä takaisin.
En käänny.
Koputan täsmälleen puoli yhdeksältä.
Aleksi avaa oven. Hänellä on tummat housut ja valkoinen kauluspaita, hihat ranteisiin asti napitettuina. Solmio puuttuu. Hän näyttää siltä kuin olisi riisunut työpäivästään vain yhden kerroksen.
Hänen katseensa käy kasvoistani kenkiin ja takaisin.
”Tule sisään.”
Astun huoneeseen. Ovi sulkeutuu takanani, mutta Aleksi ei tartu hiuksiini eikä käske polvilleni. Hän kävelee pienen pöydän luo ja kaataa itselleen vettä. Toinen lasi odottaa tyhjänä.
Huone on tavallinen liikematkustajan huone: leveä sänky, kaksi yöpöytää, harmaa nojatuoli, verhot kaupungin valojen edessä. Aleksin takki riippuu tuolin selkänojalla. Sängylle on asetettu musta kangasnauha ja pehmeät rannemansetit.
Katseeni takertuu niihin.
”Sulje puhelimesi.”
Teen sen ja lasken puhelimen pöydälle.
Sitten ei tapahdu mitään.
Aleksi juo vettä ja katsoo minua. Seison keskellä huonetta takki päällä ja tunnen ärtymyksen sekoittuvan haluun. Olen rakentanut koko matkan tänne mielessäni hetkeä, jolloin minun ei tarvitse enää odottaa seuraavaa päätöstä. Nyt hän pakottaa minut tekemään juuri sitä.
”No?” kysyn.
”Sinä pyysit tapaamista.”
”Ja tulin tänne.”
”Se kertoo, että haluat jotain. Ei mitä haluat.”
”Kirjoitin sen viestissä.”
”Juristi Merisalo osaa varmasti täsmällisempää kieltä.”
Melkein naurahdan. ”Haluatko kirjallisen lausunnon?”
”Haluan, ettet piiloudu sanojen taakse.”
Hänen äänensä ei ole vielä käskevä. Riisun takkini ja avaan nutturani. Hiukset putoavat hartioille.
”Haluan tulla tänne omasta päätöksestäni”, sanon. ”Ja kun olen täällä, haluan lakata päättämästä. Haluan, että sinä määräät, mitä teen ja milloin saan nauttia.”
”Vain tapaamisen ajan.”
”Vain sen ajan.”
Aleksi laskee lasin pöydälle.
”Tässä järjestelyssä minä en käske sinua valehtelemaan Markukselle enkä kanna vastuuta avioliitostasi. En myöskään oleta, että olet käytettävissäni, kun minulle sopii.”
”Enkä minä oleta sinun vastaavan aina, kun haluan tätä.”
”Tapaamisesta sovitaan erikseen. Sinä hyväksyt tai kieltäydyt, ja voit keskeyttää milloin tahansa.”
”Ei näkyviä jälkiä, muita ihmisiä tai seksiä työpaikalla.”
”Ei myöskään yllätyksiä kotona. Ja suunnitelluissa tapaamisissa käytämme kondomia.”
”Hyvä.”
Aleksi täyttää toisen lasin ja ojentaa sen minulle päästämättä heti irti.
”Keskeytyssana?”
”Punainen. Jos en pysty puhumaan, napautan kolme kertaa.”
”Muuten vastaat, kun kysyn.”
”Kyllä, Aleksi.”
Sävy vaihtuu niin hienovaraisesti, että huomaan sen vasta, kun selkäni suoristuu.
”Juot veden.”
Tyhjennän lasin hänen katseensa alla. Huoneesta, kadusta ja toimistosta on jäljellä vain hänen äänensä ja seuraava asia, jonka hän minulta vaatii.
Aleksi ottaa lasin kädestäni.
”Riisuudu.”
Tartun paitani ylimpään nappiin.
”Hitaasti. Haluan nähdä, miten osakas Merisalo luopuu virkapuvustaan.”
Katson häntä avatessani napin kerrallaan. Aleksi jää pöydän viereen täysin pukeutuneena, ja hänen katseensa tekee jokaisesta liikkeestä harkitun. Paita avautuu ja paljastaa mustat rintaliivit ja vatsan. Vedän sen hameen vyötäröltä ja annan pudota lattialle.
Hän ei auta eikä kiirehdi. Sormeni joutuvat tekemään jokaisen liikkeen hänen edessään, vaikka minä olen se, joka odottaa käskyjä.
”Nosta hame.”
Vedän helmaa ylöspäin, kunnes sukkahousujen yläreuna näkyy.
”Pidä siinä.”
Seison hänen edessään hame vyötäröllä, reidet esillä. Aleksi kiertää minut hitaasti koskematta. Tunnen hänen katseensa takapuolessani ja kosteudessa, jonka tiedän tummentaneen pikkuhousujani.
”Tässäkö asussa valehtelit miehellesi meneväsi asiakasillalliselle?”
Häpeä kuumentaa kasvoni. Hän pakottaa minut kantamaan valheeni tähän huoneeseen.
”Kyllä.”
”Riisu loput.”
Avaan hameen ja lasken sen lattialle. Sukkahousut tarttuvat kosteaan ihoon, kun vedän ne alas. Riisun rintaliivit viimeisenä ja kumarrun keräämään vaatteita.
”Jätä ne.”
Nousen takaisin suoraksi.
”Kädet niskan taakse. Jalat erilleen.”
Noudatan. Asento avaa minut hänen katseelleen tavalla, johon alastomuus yksin ei riitä. Aleksi istuu nojatuoliin ja antaa hiljaisuuden venyä.
Minä odotan.
Ensin se tuntuu leikiltä. Sitten käsivarsia alkaa särkeä. Nännit kovettuvat huoneen viileydessä, ja pilluni kosteus valuu hitaasti alemmas. Aleksi näkee sen. Hän ei sano mitään.
Paino vaihtuu jalalta toiselle ennen kuin saan estettyä sen. Hänen katseensa seuraa pientäkin liikettä, mutta hän antaa minun seistä ja tuntea, miten alastomuus muuttuu minuutti minuutilta täydellisemmäksi.
”Käänny. Kumarru ja ota sängyn reunasta kiinni.”
Teen niin. Olen varma, että hän tulee taakseni ja työntää sormensa sisään. Sen sijaan kuulen hänen kiertävän ohitseni yöpöydälle.
”Suoraksi.”
Nousen. Hän seisoo edessäni musta kangasnauha kädessään.
”Silmät kiinni.”
Kangas asettuu silmilleni ja solmu kiristyy takaraivolle. Pimeydessä kuulen hänen hengityksensä, kankaan kahahduksen, mansetin soljen.
”Kädet eteen.”
Hän kiinnittää pehmeät mansetit ranteisiini ja yhdistää ne lyhyellä hihnalla. Kokeilen sidosta vaistomaisesti. Se antaa hieman myöten muttei aukea.
”Polvillesi sängylle.”
Etsin patjan säärelläni ja nousen sille. Aleksi ohjaa minua lantiolta keskelle sänkyä. Kosketus on luja ja lyhyt. Sitten kädet katoavat.
”Levitä polvet.”
Levitän.
”Enemmän.”
Reiteni aukeavat, ja kostea pilluni jää täysin paljaaksi. En tiedä, seisooko hän vieressäni vai katseleeko kauempaa. Kuulen vain oman hengitykseni ja kaupungin vaimean huminan verhojen takaa.
Viileä ilma tuntuu iholla. Pimeys tekee jokaisesta äänestä lupauksen, jota Aleksi ei kiirehdi täyttämään.
Sormet hipaisevat sisäreittäni. Liike on niin kevyt, että työnnän lantiotani sitä kohti.
Aleksin käsi läpsähtää reidelleni terävästi.
”Minä en käskenyt liikkua.”
”Et, Aleksi.”
”Pysy paikallasi.”
Hänen sormensa kulkevat polvesta ylöspäin, pysähtyvät aivan pilluni viereen ja siirtyvät taas pois. Sama toisella puolella. Hän koskettaa vatsaani, kylkiäni, rintojeni alapuolta, mutta jättää jokaisen kohdan, jota tarjoan, odottamaan. En pysty ennakoimaan kosketuksen suuntaa. Kun peukalo lopulta pyyhkäisee nännini yli, puren huultani ja pidän lantioni väkisin paikallaan.
”Kädet alas. Näytä minulle, kuinka märkä olet.”
Sormenpääni osuvat turvonneisiin häpyhuuliin, ja pelkkä oma kosketus saa minut henkäisemään. Levitän itseäni hänelle.
”Sano se.”
”Olen märkä sinulle.”
Hänen sormensa peittävät omani, ohjaavat ne pois ja painavat käteni reisilleni.
”Pidä ne siinä.”
Kaksi sormea liukuu pilluni pintaa pitkin, märkyyden läpi klitorikselle ja takaisin. Hidas kosketus kiristää nautinnon alavatsaani. Kun alan etsiä liikettä lantiollani, Aleksin toinen käsi painaa minut paikalleni.
”Kerjäävä pikku huora”, hän sanoo rauhallisesti. ”Jo yrität ottaa sen, mitä et ole saanut.”
Sana osuu halun keskelle. Osakas Merisalo jää huoneen ulkopuolelle. Olen sidottu, märkä ja ahne.
”Anteeksi.”
”Et sinä ole pahoillasi.”
”En.”
Aleksi naurahtaa matalasti. Yksi sormi painuu sisääni, sitten toinen. Hän panee minua niillä hitaasti samalla kun peukalo kiertää klitoristani. Nautinto kasvaa nopeasti pitkän odotuksen jälkeen. Puristan kädet nyrkkiin reisilläni.
”Aleksi…”
”Mitä?”
”Olen lähellä.”
Hän vetää kätensä pois.
Tyhjyys on niin äkillinen, että minulta pääsee vihainen ääni.
”Älä lopeta.”
”Sinä pyysit minun päättävän.”
Makaan polvillani pimeässä, pillu sykkien tyhjää ja sidotut kädet puristuneina reisille.
Siinä se on: kun annan Aleksille päätösvallan, haluni juuri nyt ei velvoita häntä antamaan minulle mitään.
”Niin pyysin.”
”Selällesi.”
Laskeudun kömpelösti kyljen kautta. Aleksi tarttuu nilkoistani, vetää minut lähemmäs sängyn reunaa ja käskee pitämään polvista kiinni sidotuilla käsillä. Asento on avoin, säädytön ja raskas.
Hänen suunsa painuu pillulleni ilman varoitusta.
Huudahdan. Aleksi pitää lantioni liikkumatta, kun hänen kielensä kulkee hitaasti koko märän raon läpi ja palaa klitorikselleni. Hän nuolee minua rauhallisesti ja tarkasti. Nautinto nousee uudelleen, terävämpänä.
Juuri ennen kuin laukean, hän vetäytyy.
”Vittu”, sihahdan.
”Kaunista puhetta.”
”Haista paska.”
Hänen kämmenensä läpsähtää reiteni sisäpintaan. Kipu on lyhyt ja puhdas, nautinnon viereen vedetty viiva.
”Pyysitkö lupaa puhua noin?”
”En.”
”Sitten olet hiljaa.”
Hän jättää minut siihen. Kuulen veden kaatuvan lasiin ja kankaan kahisevan. En tiedä, makaanko sängyllä minuutin vai viisi. Päiväni on rakentunut kellonajoista, vastausajoista ja määräpäivistä. Nyt en näe edes kellotaulua.
Ajatukset lakkaavat vähitellen yrittämästä eteenpäin. En käy läpi asiakkaan aineistoa. En mieti Markuksen siikaa uunissa. Odotan Aleksin askelta.
Patja painuu vieressäni.
”Kädet ylös.”
Nostan sidotut ranteeni pään yli. Aleksi kiinnittää mansettien välisen hihnan sängynpäätyyn. En pysty enää koskettamaan itseäni tai sulkemaan käsivarsia rintojeni eteen. Hänen suunsa löytää kaulani, hampaat ihon juuri niin kevyesti, ettei jälkeä jää. Paita hankaa paljasta kylkeäni vasten. Hän on yhä pukeissa.
”Mitä sinä olet nyt?” hän kysyy korvani vieressä.
”Sinun.”
Hänen kätensä pysähtyy rinnalleni.
”Väärä vastaus.”
Hämmennyn. Sidos kiristyy, kun käännän päätäni hänen ääntään kohti.
”Olen omasta tahdostani tämän ajan sinun johdettavanasi.”
”Parempi.”
Hän suutelee minua ensimmäistä kertaa tänä iltana. Suudelma on hidas, melkein hillitty, mutta hänen kätensä puristaa rintaani kovaa ja sormet nipistävät nänniä juuri kivun rajalle.
Lopulta hän avaa hihnan sängynpäädystä mutta jättää mansetit ranteisiini. Hän ottaa silmiltäni siteen.
Valo tuntuu hetken liian kirkkaalta. Aleksi seisoo sängyn vieressä, kaulus avattuna ja housujen etumus pullottaen.
”Katso minua. Seuraava osa on kovempi. Haluatko jatkaa?”
Nousen istumaan ja katson häntä suoraan silmiin.
”Haluan. Pane minua rajusti, pidä minut siinä asennossa, johon käsket, ja päätä, milloin saan tulla. Sido silmäni uudelleen.”
Aleksin katse tummuu.
”Keskeytyssana?”
”Punainen.”
”Jos et pysty puhumaan?”
Napautan hänen reittään kolme kertaa sidotuilla käsilläni.
”Hyvä.”
Hän sitoo silmäni.
Vetoketjun ääni kuuluu pimeässä, sitten foliopakkauksen nopea repeäminen. Aleksi tarttuu hiuksiini niskan juuresta ja ohjaa minut kontalleni. Hän vetää sidotut käteni eteen patjaa vasten ja nostaa lantiotani ylemmäs. Olen avoinna hänelle, kasvot lähes lakanoissa.
”Nyt saat sen, mitä tulit hakemaan.”
Hänen kämmenensä osuu pakaraani. Läimäys säpsäyttää koko ruumiini, toinen tulee samaan kohtaan ennen kuin ehdin rentoutua. Hän ei lyö niin, että jäljet säilyisivät, mutta tarpeeksi kovaa, jotta iho kuumenee.
Aleksi levittää pakarani ja vetää kullillaan pilluni märkää pintaa pitkin. Terska painaa aukkoa, mutta hän ei työnny sisään.
”Mitä huora tekee, kun haluaa kullia?”
”Pyytää.”
”En kuule.”
”Pane minua.”
Hän tarttuu lantiostani ja työntyy sisään yhdellä hitaalla, vastustamattomalla liikkeellä. Paksuus venyttää kipeän ihanasti pitkän odotuksen jälkeen. Äännän patjaa vasten, mutta Aleksi ei liiku ennen kuin on kokonaan sisällä.
”Siinäkö haluat olla?”
”Kyllä, Aleksi. Haluan kullisi sisääni.”
Hän vetäytyy melkein kokonaan ja työntyy takaisin. Ensimmäiset liikkeet ovat hitaita ja syviä. Tunnen jokaisen sentin, jokaisen hetken, jolloin hän ottaa minut uudelleen. Sitten hänen sormensa puristuvat lantiooni, ja työnnöt alkavat iskeä minut patjaa vasten.
Lakanoiden kangas hankaa poskeani. Sidotut kädet eivät anna tukea, joten jokainen työntö kulkee lävitseni sellaisena kuin Aleksi sen antaa. Kulli täyttää minut pohjaan asti, vetäytyy ja iskeytyy takaisin ennen kuin ehdin vetää kunnolla henkeä.
”Tätäkö osakas Merisalo tarvitsee?” hän kysyy. ”Että joku sitoo kädet ja panee järjen hetkeksi pois päästä?”
”Kyllä.”
Aleksi vetää minut hiuksista ylemmäs niin, että selkäni kaartuu ja hänen rintansa painuu sitä vasten. Paita raapii ihoani. Hänen toinen kätensä sulkeutuu kurkulleni tutulla, sovitulla paineella, kun hän panee minua lyhyemmin ja kovempaa.
Hänen hengityksensä osuu korvaani, ja märät äänet sekoittuvat Aleksin lantion läiskeisiin persettäni vasten. En voi kääntää päätäni tai vaikuttaa tahtiin. Voin vain ottaa vastaan.
Nautinto alkaa taas nousta jokaisesta aiemmasta kiellosta kasvaneena. Yritän työntää lantiotani vastaan, mutta Aleksi pitää minut otteessaan.
”Älä tule.”
Käsky saa pilluni supistelemaan hänen ympärillään.
”En pysty kauan.”
”Pystyt, kun minä käsken.”
Hän hidastaa juuri tarpeeksi. Orgasmi vetäytyy puolen askeleen ja jää väijymään koko ruumiiseen. Hiki valuu rintojeni väliin. Siteen takana ei ole muuta kuin mustaa, ja siinä mustassa hänen äänensä määrää kehoni ajan.
Pillu puristuu kullin ympärille kuin yrittäisi varastaa luvan. Aleksi huomaa sen ja pitää tahtinsa kurissa, vaikka jokainen työntö vie minut takaisin aivan rajalle.
Aleksi painaa minut takaisin alas ja jatkaa. Hänen kätensä ulottuu alleni, ja sormet löytävät klitorikseni samassa tahdissa kullin kanssa.
”Pyydä lupaa.”
”Saanko tulla, Aleksi? Ole kiltti, anna minun tulla.”
Hän pitää minua vielä muutaman työnnön ajan rajalla.
”Tule.”
Orgasmi iskee lävitseni yhtenä pitkänä, väkivaltaisena aaltona. Huudan lakanoihin, kädet kiskovat sidosta ja pilluni puristuu Aleksin kullin ympärille niin, että hänen liikkeensä hetkeksi katkeaa. Reidet tärisevät, mutta hän ei anna asentoni hajota. Hän pitää minut paikallani ja panee minut huipennuksen läpi armottoman tasaisesti, kunnes viimeinenkin supistus hiipuu.
Jään makaamaan kasvot patjaa vasten. Päässäni ei ole yhtään keskeneräistä lausetta.
Aleksi vetäytyy, irrottaa otteensa hiuksistani ja käskee minun pysyä paikallani. Kuulen hänen riisuvan kondomin ja liikkuvan kylpyhuoneeseen. Vesi juoksee hetken. Kehoni on raskas, lämmin ja kerrankin hiljainen.
Patja painuu uudelleen. Aleksi avaa ensin silmäsiteen, sitten mansetit. Veri palaa sormiin kihelmöiden. Hän tarkistaa ranteet peukaloillaan ja ojentaa minulle vesilasin.
”Istu ja juo.”
Nousen hitaasti. Hiukset ovat kasvoillani, meikki varmasti levinnyt, polvet pehmeät. Aleksi on vetänyt housut takaisin jalkaansa mutta jättänyt paidan auki kaulasta. Hänen ilmeensä ei ole hellä. Se on tarkka.
Juon puoli lasia.
”Kaikki kunnossa?”
”On.”
”Ranteet?”
Pyöritän niitä. ”Kunnossa.”
”Huimaako?”
”Ei.”
”Juo loput.”
Teen niin. Hän hakee kylpyhuoneesta lämpimän pyyhkeen ja antaa sen minulle. Kun olen pyyhkinyt ihoni ja hengitys on tasaantunut, Aleksi irrottaa mansetit kokonaan toisistaan ja siirtää ne yöpöydälle. Pieni metallin kilahdus tuntuu pisteeltä lauseen lopussa.
”Tämä tapaaminen on ohi”, hän sanoo.
Nyökkään. Hän ei käske minun pukeutua eikä päätä, milloin lähden. Kumarrun poimimaan vaatteitani lattialta. Jalkani kantavat taas.
”Voin ehdottaa tätä uudelleen”, Aleksi sanoo kaataessaan meille lisää vettä. ”Sinä hyväksyt tai kieltäydyt. Jos sinä pyydät, vastaan, pystynkö.”
Napitan paitaani. ”Kumpikaan ei päivystä toista.”
”Ei.”
Katson häntä peilin kautta kiinnittäessäni hiuksia takaisin. Kasvoni ovat samat kuin tullessa, jos ei katso liian tarkasti.
”Hyväksyn järjestelyn.”
Aleksi nyökkää. Ei suudelmaa eikä lupausta ikävästä. Hän ottaa puhelimensa pöydältä ja tarkistaa kellon.
Viimeistelen huulipunani. Kahdeksan päivää sitten olisin kutsunut tätä hairahduksen jatkamiseksi. Nyt sana tuntuu epärehelliseltä. Hairahdus on askel, joka osuu väärään kohtaan. Minä olen juuri tarkistanut suunnan ja valinnut saman tien uudelleen.
Otan taksin hotellin edestä. Kaupunki liukuu ikkunan takana kiiltävinä katuina ja ravintoloiden valaistuina ikkunoina. Puhelimessa on viesti Markukselta.
Siika selvisi. Laitoin sinulle annoksen jääkaappiin. Älä stressaa lauantaista, haluan vain että meillä on aikaa.
Luen sen kahdesti. Sitten kirjoitan:
Kiitos. Olen kotona noin 22.45.
Poistan loppuun lisäämäni sydämen ennen lähettämistä. Se tuntuu liian laskelmoidulta. Lähetän viestin ilman sitä ja mietin heti, olisiko sydän ollut sittenkin aidompi.
Markus istuu olohuoneessa, kun tulen kotiin. Televisio on päällä ilman ääntä, ja hänen sylissään lepää kirja, jota hän ei näytä lukevan. Hänellä on tummansininen neule ja villasukat. Keittiöstä tulee paistetun kalan ja jäähtyneen voin tuoksu.
”Hei”, sanon.
”Hei.”
Riisun korkokengät ja ripustan takkini. En kiirehdi enkä hiivi. Käsilaukussani ei ole hotellin kuittia, ihollani ei näkyviä jälkiä eikä vaatteissani mitään, mitä Markus voisi löytää. Silti hänen katseensa seuraa minua tavallista tarkemmin.
”Miten meni?” hän kysyy.
”Saimme tilanteen rauhoitettua. Vastapuoli tarkistaa aineiston aamulla rajatusti, ja jos mitään muuta ei löydy, kauppa jatkuu aikataulussa.”
Vastaus tulee valmiina, sileänä ja uskottavana. Se on jopa enimmäkseen totta. Asiakkaan kanssa en vain syönyt illallista.
”Hyvä”, Markus sanoo.
Odotan jatkokysymystä. Ravintolan nimeä. Sitä, ketkä olivat paikalla. Hän ei kysy kumpaakaan.
Kävelen keittiöön ja avaan jääkaapin. Annos on peitetty huolellisesti, sitruunaviipale erillisessä rasiassa, ettei se kitkeröitä kalaa. Markus tuntee tällaiset pienet asiat. Hän tietää, miten juon kahvini, milloin tarvitsen aamulla hiljaisuutta ja että jätän aina viimeisen palan kovaa juustoa syömättä, vaikka se olisi minun ostamani.
”Kiitos, että säästit tämän”, sanon.
”Laura.”
Suljen jääkaapin oven ja käännyn.
Markus seisoo olohuoneen ja keittiön välissä. Hänen kasvoillaan ei ole vihaa. Se olisi helpompi kohdata.
”Minä en halua virallista selitystä.”
”En minä—”
”Juuri tuota tarkoitan.” Hän nostaa kättään, ei vaientaakseen vaan pysäyttääkseen lauseen ennen kuin rakennan sen valmiiksi. ”Sinä puhut minulle samalla äänellä kuin puhut vaikealle asiakkaalle. Rauhallisesti, täsmällisesti ja niin, ettei mistään kohdasta saa kiinni.”
Se osuu liian tarkasti. Huomaan etsiväni oikeaa vastausta sen sijaan, että kuulisin kysymyksen, jota hän ei ole vielä esittänyt.
”Olen väsynyt”, sanon.
”Uskon sen.”
”Ilta oli hankala.”
”Uskon senkin.” Markus vetää henkeä. ”Mutta oletko sinä edelleen onnellinen meidän avioliitossamme?”
Ensimmäinen vaistoni on rajata kysymys. Mitä onnellinen tarkoittaa, millä ajanjaksolla, verrattuna mihin? Voin purkaa minkä tahansa sanan käyttökelvottomaksi, jos saan tarpeeksi aikaa.
Markus ei ansaitse sitä.
”Haluan meidän avioliittomme säilyvän”, sanon.
Hän katsoo minua hetken. ”Se ei ollut aivan se, mitä kysyin.”
”Ei ollut.”
Pakotan itseni jäämään keskeneräiseen vastaukseen.
”Minä rakastan sinua”, jatkan. ”En halua lähteä enkä vaihtaa sinua johonkuhun toiseen. Mutta en voi sanoa, että kaikki olisi hyvin. Ei ole.”
Markuksen hartiat laskevat hieman. En tiedä, helpottaako häntä rehellisyys vai satuttaako sisältö enemmän.
”Sitten puhutaan lauantaina siitä, mikä ei ole hyvin.”
”Puhutaan.”
”Oikeasti, Laura. Ei niin, että sinä esität molempien näkökannat, teet yhteenvedon ja kerrot, mitä meidän kannattaa tehdä.”
Melkein hymyilen, koska kuvaus on julman oikea. Markuskin hymyilee hetkeksi, mutta hänen silmänsä pysyvät vakavina.
”Yritän olla tekemättä loppulausuntoa”, sanon.
”Minä en pyydä täydellisyyttä. Pyydän, että kerrot, mitä sinulta puuttuu.”
Pilluni on yhä herkkä Aleksin jäljiltä. Ranteissa tuntuu mansettien haalea paine, vaikka iho on ehjä. Vastaus seisoo välillämme lähes ääneen lausuttuna: haluan välillä miehen, jolle saan antaa vallan; haluan käskyjä, kovuutta ja luvan lakata johtamasta.
Voisin kertoa sen kaiken mainitsematta hotellia, valhetta tai Aleksin nimeä. Voisin sanoa puhuvani halusta, en teoista.
Olisiko se rehellisyyttä vai vain taitavammin rajattu totuus?
”Kerron”, lupaan.
Markus nyökkää. Hän tulee luokseni ja suutelee otsaani. Ele on tuttu, lämmin ja varovainen. En vedä pois. Lasken käteni hänen vyötärölleen ja pidän siinä hetken.
”Syö kala”, hän sanoo. ”Se on parempaa lämmitettynäkin kuin sinun lounassalaattisi.”
”Kaikki on parempaa kuin minun lounassalaattini.”
Hän palaa olohuoneeseen. Minä jään keittiöön ja otan annoksen jääkaapista.
Tänä iltana hyväksyn kaksi sopimusta. Aleksille annan rajatun ajan, jolloin hän saa johtaa minua. Markukselle lupaan kertoa, mitä avioliitostamme puuttuu.
Kumpikin lupaus on vilpitön.
Lauantaihin on kolme päivää, enkä vielä tiedä, voivatko ne olla yhtä aikaa totta.