Luku 2

Riikka joi kahvia, vaikka se oli liian kuumaa.

Janne antoi hänen tehdä niin. Riikan vastaus oli ollut kevyt, mutta ei huoleton. Eron kuuli, jos oli joskus erehtynyt pitämään niitä samana asiana.

Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin Janne ei ollut kuullut.

Silloin Riikka oli istunut aamulla keittiön pöydän reunalla hänen paitansa napit väärissä rei'issä ja puhunut kiertuebussista, joka ei odottanut rakastuneita eikä myöhästyneitä. Hän oli nauranut sanalle rakastuneita ja vilkaissut kelloa. Janne oli ymmärtänyt, ettei yölle kuulunut antaa sellaista painoa, jota Riikka ei sille antanut. Kun viestiä ei myöhemmin tullut, tulkinta oli muuttunut muistosta tosiasiaksi.

Hän ei ollut odottanut Riikkaa. Sen jälkeen oli ollut Tukholma, avioliitto, Elias, ero ja kokonaisia vuosia, joina hän ei ollut ajatellut Riikkaa kertaakaan. Silti hän oli tunnistanut tämän ovella ennen kuin ehti nähdä muuta kuin kasvot ja lyhyet hiukset. Nyt hän halusi naista, joka seisoi hänen edessään kahvikuppi käsissään: tämän ääntä, suun kuivaa liikettä ennen naurua, tapaa kuulla tekstistä ratkaisu, jota moni muu ei huomannut.

Janne otti oman mukinsa.

— Jatketaanko?

Riikka laski kahvin pöydälle.

— Minulla on vielä useita pahvilaatikoita annettavana.

— Yritän suhtautua niihin niiden vaatimalla hienotunteisuudella.

Riikan katse viipyi hänessä hetken. Sitten hän otti tabletin ja vesipullon ja palasi koppiin.

Janne istui työpöydän taakse vasta oven sulkeuduttua. Hän pani kuulokkeet päähän, tarkisti aloituskohdan ja näki Riikan asettavan tabletin telineelle. Rannekoru jäi sen viereen. Riikka nosti kuulokkeet korvilleen ja katsoi lasin läpi odottamatta, levollisena niin kuin ihminen, joka tiesi olevansa valmis.

Janne avasi mikrofonin.

— Otetaan sivunvaihdosta. Kun olet valmis.

Riikka nyökkäsi.

Hänen ensimmäinen lauseensa asettui suoraan edellisen oton jatkoksi. Äänessä ei ollut jälkeäkään liian kuumasta kahvista eikä miehestä, joka oli juuri sanonut muistavansa heidän yhteisen yönsä. Janne seurasi tekstiä, aaltomuotoa ja ääntä ja joutui ensimmäistä kertaa aamupäivän aikana tietoisesti pitämään ne erillään toisistaan.

Riikka teki kertojan ja henkilön välisen eron pienellä muutoksella lauseen alussa. Hän ei vaihtanut ääntä, vain ajatuksen suuntaa. Janne merkitsi oton ennen kuin virke päättyi. Se oli juuri oikein.

Parinkymmenen minuutin kuluttua Riikka pysähtyi itse.

— Tuo viimeinen vielä. Tein miehestä vahingossa viisaan.

Janne kelasi takaisin.

— Häiritseekö se juonta?

— Tässä vaiheessa ratkaisevasti.

— Otetaan vahinko pois.

Toisella kerralla miehen repliikki sai hyväntahtoisen varmuuden sijasta aavistuksen omahyväisyyttä. Janne jätti siihen kuuluneen pienen sisäänhengityksen paikalleen. Henkilö tarvitsi sen.

Työ löysi taas tutun nopeutensa. Riikka ei lukenut virkkeitä peräkkäin vaan rakensi niiden väliin yhteyksiä, joita ei nähnyt aaltomuodosta. Jannen ei tarvinnut vetää häntä kohti tekstiä tai selittää, mikä kohtauksessa muuttui. Riitti, että hän kuunteli ja puuttui siihen, minkä mikrofoni kuuli mutta lukija ei itse voinut havaita.

Välillä Riikka nosti katseensa tabletista juuri ennen henkilön repliikkiä. Hän ei katsonut Jannetta näytelläkseen hänelle. Katse vain kuului siihen suuntaan, johon sanat lähtivät. Janne tiesi tämän ja tunsi sen silti ruumiissaan.

Riikan äänessä oli sama tunnistettava tumma sävy kuin nuorena, mutta sen käyttö oli muuttunut. Hän ei enää näyttänyt kaikkea, mihin pystyi. Hän luotti siihen, että pienikin liike kuului, ja jätti kuulijalle tilaa tulla vastaan. Janne huomasi haluavansa kuulla myös ne ratkaisut, joita Riikka teki kopin ulkopuolella: millä äänellä tämä puhuisi väsyneenä, suuttuessaan tai aamulla ennen ensimmäistä kahvia. Ajatus oli yksityisempi kuin muisto heidän alastomista kehoistaan, ja Janne palautti huomionsa käsikirjoitukseen.

Hieman ennen puoltapäivää Riikka sai pitkän kappaleen yhdellä otolla loppuun. Janne pysäytti tallennuksen.

— Tuossa olisi hyvä kohta syödä.

— Tuo on kauneinta, mitä olet sanonut minulle tänään.

Janne irrotti kuulokkeet.

— Kävelymatkan päässä on yksi paikka. Lähdetkö mukaan?

Kysymys oli ollut hänen mielessään jo kymmenen minuuttia. Sen saattoi kuulla tavallisena työpäivän järjestelynä. Sitä se myös oli, mutta ei pelkästään.

Riikka sulki tabletin kannen.

— Lähden. En tuonut eväitä, koska haluan tukea paikallista elinkeinoelämää.

— Se on sinulta yhteiskunnallisesti vastuullista.

— Olen valmis tekemään osani, jos siellä saa ruokaa.

He pukivat takit eteisessä. Janne odotti, että Riikka sai laukkunsa hihnan olalleen, eikä yrittänyt auttaa. Aamun ovella koskematta jättäminen oli tuntunut varovaisuudelta. Nyt hän huomasi jokaisen mahdollisuuden niin tarkasti, että varovaisuudesta oli tulla oma kosketuksen lajinsa.

Ulkona ilma oli viileämpi kuin tehdasrakennuksen ikkunoista oli näyttänyt. Aurinko tuli esiin korkeiden pilvien välistä ja katosi taas. He kävelivät rinnakkain, välillä niin lähellä, että takkien hihat olisivat voineet osua toisiinsa. Eivät osuneet.

Lounaspaikka oli pieni ja tavallinen, sen verran sivussa vilkkaimmasta ajasta, että pöytiä oli vapaana. He tilasivat tiskiltä ja veivät tarjottimensa ikkunan viereen. Janne istui Riikkaa vastapäätä. Pöytä oli niin kapea, että hänen polvensa ulottuivat helposti sen puolivälin yli. Hän piti ne omalla puolellaan.

— Käytkö täällä usein? Riikka kysyi.

— Riittävän usein, että tiedän välttää torstain keittoa.

— Nyt on tiistai.

— Siksi uskalsin tuoda sinut.

Riikka maistoi ruokaansa ja nyökkäsi hyväksyvästi.

— Hyvä. Olisi ollut raskasta joutua katkaisemaan yhteistyö lounaan perusteella.

— Sopimuksessasi on tiukka purkuehto.

— Maineeni on kaikki, mitä minulla on.

— Ja ääni.

Riikka vilkaisi häntä lusikan yli.

— Sekin ilmeisesti vielä.

— Epäilylle ei ole teknistä perustetta.

Sanat toivat Jannen mieleen työn, mutta keskustelu ei palannut sinne. Riikka kysyi, kuinka kauan Janne oli ollut Tukholmassa. Janne kertoi vuosista äänisuunnittelun ja kuunnelmien parissa, paluusta Tampereelle ja siitä, kuinka vapaaehtoiselta paluu oli lopulta tuntunut, vaikka se oli alkanut työstä. Riikka kertoi, kuinka kiertueet olivat vähentyneet vähitellen ja niiden jälkeen teatterityötkin, ja kuinka äänikirjoihin mahtui nykyään kokonainen työelämä ilman, että hänen tarvitsi vakuutella itselleen päätyneensä niihin väliaikaisesti.

Riikka kysyi tarkennuksia ja unohti oman ruokansa jäähtymään. Janne muisti, miltä Riikan keskittyminen näytti. Suun ympäriltä katosi valmius vitsiin, ja silmät tarkentuivat tavalla, joka sai toisen tuntemaan sanomisensa odotettua kiinnostavammaksi.

— Entä muuten? Riikka kysyi. — Kaksikymmentä vuotta on liian pitkä aika selostettavaksi lounastauolla, mutta ilmeisesti siinä ehti tapahtua muutakin kuin tuotantoja.

Janne laski haarukan lautaselle.

— Ehdin mennä naimisiin. Ja erota.

Riikan ilme ei muuttunut paljon. Katse kävi kuitenkin Jannen vasemmassa kädessä niin nopeasti, että Janne olisi voinut jättää sen huomaamatta.

— Samoin, Riikka sanoi. — Erosta on kolme vuotta.

— Minulla siitä on jo kauemmin.

— Oliko pitkä avioliitto? Riikka kysyi.

— Oli. Suurimman osan aikaa myös hyvä.

Riikka nyökkäsi.

— Minullakin. Lopussa ei enää tarpeeksi hyvä, mutta ei siitä huonoa tarvitse jälkikäteen tehdä.

— Meillä kävi suunnilleen samoin, Janne sanoi. — Jossain vaiheessa huomasimme järjestävämme hyvin toimivaa arkea erikseen saman katon alla.

— Se on yllättävän vaativa yhteinen harrastus.

— Olimme siinä tehokkaita.

Riikan hymy oli pieni eikä vahingoniloinen.

— Minulla on poika, Janne jatkoi. — Elias. Viisitoista. Hän asuu vuoroviikoin minun luonani.

Riikan kasvoille tuli lämmin, mutkaton kiinnostus.

— Viisitoista. Siinä iässä vanhempi on käsittääkseni hyödyllinen lähinnä kuljetuksiin ja jääkaapin täydentämiseen.

— Olen saanut säilyttää myös teknisen tuen tehtävät. Arvostukseni on laaja-alaista.

— Aada oli viidentoista vanhana valmis erottamaan minut niistäkin.

— Aada?

— Minun tyttäreni. Hän on nyt kaksikymmentä ja asuu omillaan.

Janne sovitti tiedon Riikkaan ja huomasi sen sopivan heti, vaikka ei ollut osannut kuvitella tätä äidiksi. Hänen muistonsa oli päättynyt ennen kuin kummankaan elämässä oli ollut lapsia, avioliittoja tai asuntoja, joissa tavarat jäivät vuosiksi samoille paikoille.

— Eli hän on jo palauttanut teknisen tuen käyttöoikeudet? Janne kysyi.

— Rajatusti. Kun jokin oikeasti hajoaa, olen taas yllättäen kokenut aikuinen.

— Elias luottaa minuun, kun salasana pitää vaihtaa. Muissa elämän ratkaisuissa pätevyyteni on epäselvempi.

Riikka hymyili.

— Kuulostaa terveeltä.

Riikka kertoi Aadasta vain sen, minkä lounaalla saattoi: omaan kotiin muuttaminen oli sujunut paremmin kuin Riikan tottuminen tyhjentyneeseen eteiseen. Janne sanoi vuoroviikkojen jakavan ajan kahteen erilaiseen rytmiin. Toisessa eteisessä oli aina kengät keskellä lattiaa, toisessa hän huomasi kuuntelevansa turhaan, aukeaisiko ulko-ovi.

— Sitten siihen tottuu, Riikka sanoi. — Ja juuri kun on tottunut, joku tulee jääkaapille ja kysyy, miksi siellä ei ole mitään.

— Vaikka siellä on kaikkea, mitä hän pyysi.

— Ne eivät ole siinä hetkessä oikeita asioita.

— Tietenkään.

He katsoivat toisiaan sillä vakavuudella, jonka vain täysin mitätön ja yhteisesti tunnettu vääryys ansaitsi. Janne nauroi ensin. Riikan nauru tuli heti perässä, matalana ja vapaana, ilman mikrofonille rakennettua hengitystä. Se oli ääni, jota Janne ei ollut kuullut tallenteissa eikä aamupäivän kopissa. Hän halusi kuulla sen uudestaan ja tiesi, ettei sitä saanut pyytämällä uutta ottoa.

Janne söi viimeisen haarukallisen, vaikka ruokahalu oli muuttunut joksikin, jota lautasella oleva ei ratkaissut. Hän tiesi Riikan eronneen. Se ei vielä tarkoittanut, ettei tämän elämässä ollut ketään.

— Onko sinun elämässäsi nyt joku? Janne kysyi.

Riikka piti katseen hänessä. Hän ei näyttänyt yllättyneeltä, vain siltä kuin olisi varmistanut kuulleensa kysymyksen juuri oikein.

— Ei ole.

Vastaus tuli ilman selitystä. Jannen helpotus oli liian suuri siihen nähden, ettei Riikka ollut luvannut hänelle mitään.

— Entä sinun? Riikka kysyi.

— Ei.

Riikka nojasi vähän taaksepäin. Hänen suupielensä liikahti, mutta hän ei tehnyt kysymyksestä vitsiä.

— Hyvä, hän sanoi.

Janne ei kysynyt, mitä hyvä tarkoitti.

— Niin, hän sanoi.

Heidän tarjottimensa olivat tyhjät ja lounastaukoa oli jäljellä. He jäivät silti pöytään puhumaan elokuvasta, jonka kumpikin oli nähnyt eri vuosikymmenellä ja muisti eri tavalla, sekä siitä, miksi kahviloiden tuolit olivat usein parhaimmillaan juuri silloin kun pöytä oli liian pieni. Keskustelun ei tarvinnut kiertää vanhaa yötä.

Matkalla takaisin heidän hihansa osuivat kerran toisiinsa. Riikka ei siirtynyt kauemmas. Janne ei yrittänyt toistaa kosketusta.

Liikennevaloissa he pysähtyivät rinnakkain. Janne huomasi, ettei hänellä ollut kiire takaisin lasin taakse, vaikka työpäivä oli aikataulussa. Riikka oli lounaan jälkeen Jannelle enemmän nykyinen ihminen kuin muisto. Jannen halu oli ennallaan.

Studio näytti samalta kuin lähtiessä. Tarkkaamon näytöt olivat pimentyneet, kahvimukit odottivat työpöydällä ja kopissa rannekoru kiilsi tabletin vieressä. Silti tila ei ollut entisensä. Janne tiesi nyt, että Riikka oli vapaa, ja Riikka tiesi saman hänestä.

Riikka riisui takin ja ripusti sen naulakkoon.

— Mihin pääsimme?

Janne herätti näytöt.

— Noin kuuden sivun päähän kohdasta, jonka haluat ehkä lukea täydellä vatsalla.

Riikka katsoi käsikirjoitusta.

— Olet oikeassa. Kirjailija on ajoittanut tämän huomaavaisesti.

— Voimme pitää vielä pari minuuttia.

— Ei tarvitse. Minä olen ammattilainen.

— Siitä ei ole ollut epäselvyyttä.

Riikka nosti katseensa. Lounaan jälkeen lauseeseen mahtui enemmän kuin Janne oli tarkoittanut. Riikka ei väistänyt sitä.

— Hyvä, hän sanoi ja meni koppiin.

Ensimmäiset sivut olivat siirtymä parin työpäivistä yhteiseen iltaan. Janne kuunteli Riikan rakentavan muutoksen pienin askelin. Kertojan ääni lämpeni ennen kuin tekstissä riisuttiin vaatekappalettakaan. Naisen ja miehen väliset repliikit olivat keskeneräisiä lauseita ja kysymyksiä, joihin vastattiin kosketuksella ja sitten vielä sanoilla.

Janne sääti kuulokkeidensa voimakkuutta pykälän hiljaisemmalle. Se ei auttanut. Riikan ääni ei ollut voimakkuuden vuoksi lähellä.

Tekstissä nainen seurasi miestä makuuhuoneeseen ja pysähtyi ovelle. Mies kysyi, halusiko hän jatkaa. Nainen vastasi haluavansa, mutta ei samalla tavalla kuin edellisellä kerralla. Hän meni itse miehen luo.

Riikka luki:

— Hän veti paidan miehen pään yli ja suuteli tämän rintaa, ensin hitaasti, sitten niin ahnaasti, että mies joutui ottamaan askeleen taaksepäin. Miehen naurahdus katkesi, kun nainen tarttui hänen käteensä ja vei sen mekkonsa alle. ”Älä lopeta”, mies sanoi käheästi. Sormet liukuivat paljasta reittä ylemmäs, ja nainen levitti jalkojaan. Mies painoi kätensä hänen jalkojensa väliin. Nainen oli jo märkä. Hän työnsi lantiotaan kämmentä vasten ja avasi samalla miehen housut. ”Haluan sinut sisääni”, hän sanoi. Mies vastasi suutelemalla häntä ja veti mekon helman naisen lantiolle. Nainen ohjasi hänet sängylle, nousi hajareisin hänen päälleen ja painoi miehen sisäänsä. ”Minä päätän tahdin.” Mies tarttui hänen lanteisiinsa. ”Päätä.”

Riikka ei pehmentänyt sanoja eikä nostanut niitä irti muusta kohtauksesta. Hän luki märän yhtä täsmällisesti kuin oli lukenut aamulla sateen. Juuri se teki katkelmasta kiihottavan. Ääni ei pyytänyt anteeksi halua eikä yrittänyt myydä sitä.

Janne tiesi, missä hänen käsiensä piti olla. Toinen lepäsi hiirellä, toinen näppäimistön vieressä. Hän seurasi tekstiä ja hengityksiä, tarkkaili huippuja, kuunteli mahdollisia suun ääniä ja vaatteiden kahahduksia. Samalla hänen housunsa kiristivät, ja hänen oli siirrettävä asentoaan hitaasti, tekemättä liikkeestä suurempaa kuin pitkä istuminen vaati.

Riikka jatkoi. Nainen liikkui miehen päällä, kunnes mies käänsi hänet alleen tämän vetäessä häntä lähemmäs ja pyytäessä lisää. Riikan hengitys tiheni tekstin mukana hallitusti. Janne kuuli, missä työ loppui ja Riikan oma hengitys alkoi, tai luuli kuulevansa. Luulo riitti sotkemaan eron.

Hän katsoi näyttöä juuri kun Riikka sanoi lyhyen lauseen, jossa nainen tunsi miehen liikkuvan sisällään. Lause meni ohi. Janne näki sen aaltomuotona ja tiesi kuulleensa jokaisen sanan, mutta merkitys ei ollut jäänyt hänen työmuistiinsa.

Riikka ehti seuraavan virkkeen loppuun ennen kuin Janne painoi puheyhteyden auki.

— Otetaan tuosta edellisestä kappaleesta uudestaan.

Riikka jäi odottamaan.

— Mistä kohdasta?

Janne löysi rivin näytöltä.

— Siitä kun hän... menee uudestaan lähemmäs.

— Teknisesti ottaen he ovat olleet melko lähekkäin jo jonkin aikaa.

Riikan äänessä oli kuiva ystävällisyys. Hän ei hymyillyt leveästi eikä tehnyt tilanteesta esitystä. Janne tiesi silti hänen kuulleen epätarkkuuden.

— Sivun kolmas kappale, Janne sanoi. — Ensimmäinen virke.

Riikka vilkaisi tekstiä.

— Mikä siinä oli?

Janne etsi hengitystä, väärää painoa tai napsahdusta. Äänityksessä ei ollut mitään vikaa. Hän olisi voinut keksiä perusteen, joka olisi kuulostanut uskottavalta ja saanut heidät jatkamaan vahingoittumattomina.

— Ei sinun suorituksessasi mikään, hän sanoi. — Minun keskittymiseni jäi jälkeen.

Riikan kulmat nousivat aavistuksen.

— Harvinaisen täsmällinen uusintaohje.

— Ongelma on paikannettu.

— Hyvä. Korjaantuuko se uudella otolla?

Janne katsoi häntä lasin läpi.

— Se selviää vain kokeilemalla.

Riikan katse pysyi hänessä yhden lyönnin liian kauan. Sitten hän laski silmänsä tekstiin.

— Sivun kolmas kappale, hän sanoi. — Ensimmäinen virke.

Toinen otto oli yhtä hyvä kuin ensimmäinen. Tällä kertaa Janne kuuli sen loppuun ja merkitsi käytettäväksi. Riikka jatkoi ilman tahallista viettelevyyttä, eikä Janne pyytänyt enää perusteettomia uusintoja.

Kohtauksen päättyessä he eivät vitsailleet. Janne jätti tallennuksen käyntiin loppuhengityksen ajaksi ja katkaisi vasta, kun seuraavan kappaleen tunnelma oli ehtinyt alkaa. Hän kertoi Riikalle, että osuus oli hyvä. Riikka joi vettä ja kiitti aivan tavallisella äänellä.

Riikka jatkoi lukemista yhtä tasaisesti kuin ennenkin, mutta huone ei palautunut entiselleen.

He työskentelivät vielä kaksi jaksoa. Janne keskeytti vain ulkoa kantautuneen porauksen ja yhden nielaisun vuoksi. Riikka teki korjaukset nopeasti ja säästi ääntään muuttamalla asentoa, juomalla vettä ja pitämällä tauot ennen kuin väsymys ehti kuulua. Janne kirjasi otot, varmisti tallennukset ja kuunteli kohdat, joista oli epävarma.

Viiden jälkeen Riikka luki viimeisen sovitun kappaleen loppuun. Janne antoi hiljaisuuden jatkua, pysäytti tallennuksen ja painoi puheyhteyden auki.

— Siinä on hyvä kohta lopettaa tältä päivältä.

Riikka riisui kuulokkeet ja hieraisi korvansa taustaa.

— Ääni samaa mieltä?

— Ääni olisi jatkanut. Omistajasta en mene takuuseen.

— Omistaja haluaa ruokaa ja hiljaisuutta.

— Siinä järjestyksessä?

— Kysymys on vielä neuvottelussa.

Janne tallensi session ja teki varmistukset sillä aikaa kun Riikka keräsi kopista tavaransa. Rannekoru kilahti hänen kämmenelleen. Janne kuuli äänen avoimeksi jääneen mikrofonin kautta ja sulki kanavan ennen kuin Riikka ehti huomauttaa sen syventävän päähenkilöä.

Eteisessä Riikka veti takin päälleen. Janne vilkaisi ikkunasta kadulle. Päivä oli kirkastunut, mutta huhtikuun valo ei tehnyt ilmasta lämmintä.

— Mihin suuntaan olet menossa? hän kysyi.

Riikka kertoi pysäkin. Se oli lyhyen kävelymatkan päässä.

— Voin kävellä kanssasi, Janne sanoi.

Riikka pujotti laukun hihnan olalleen.

— Hyvä. Voit samalla varmistaa, etten rasita ääntäni puhumalla itsekseni.

He lähtivät ulos yhdessä. Tehdasrakennuksen raskas ovi sulkeutui heidän takanaan, ja kaupungin äänet tulivat vastaan kaikki kerralla. Liikenne, jarrujen suhahdus, jonkun puhelimeen puhuttu lause. Janne oli kuunnellut koko päivän yhtä ääntä niin tarkasti, että muu maailma tuntui hetken huonosti miksatulta.

Kävely pysäkille kesti alle kymmenen minuuttia. He puhuivat seuraavan päivän aloitusajasta ja siitä, kannattiko lounaalle mennä samaan paikkaan uudestaan vai suojella hyvää kokemusta toistolta. Riikka ehdotti, että torstain keitto pitäisi joskus kohdata tieteellisen varmuuden vuoksi. Janne sanoi kieltäytyvänsä osallistumasta kokeeseen ilman asianmukaista vakuutusta.

Pysäkin näyttö ilmoitti Riikan vuoron tulevan muutaman minuutin kuluttua. He jäivät katoksen sivuun, missä tuuli ei osunut suoraan kasvoihin. Riikka kaivoi hansikkaat laukustaan mutta ei pukenut niitä. Hän piti niitä toisessa kädessään ja katsoi hetken katua.

— Janne.

Janne kääntyi häneen.

Riikka ei hymyillyt. Kasvoilla ei ollut myöskään sitä työssä käytettyä valmiutta, joka teki jokaisesta lauseesta hallitun jo ennen kuin se alkoi.

— Se, mitä sanoit aamulla. Minäkin muistan sen yön.

Jannen mieleen nousivat heti kysymykset: mitä sinä muistat, miksi et kirjoittanut, mitä tämä tarkoittaa nyt. Hän antoi niiden olla.

— Hyvä, hän sanoi.

Sana oli sama, jonka Riikka oli sanonut lounaalla kuullessaan, ettei hänen elämässään ollut ketään. Nyt Janne ymmärsi, kuinka paljon siihen saattoi mahtua ilman selitystä.

Riikka nyökkäsi kerran. Hän ei vetänyt lausetta takaisin eikä keventänyt sitä.

Vuoro tuli näkyviin kadun päässä. Riikka puki hansikkaat kiireettömästi, ja Janne seisoi hänen vieressään yrittämättä saada viimeisiin sekunteihin enempää kuin tämä oli itse antanut.

— Huomiseen, Riikka sanoi.

— Huomiseen.

Ovet avautuivat. Riikka nousi kyytiin, löysi paikan ikkunan vierestä ja nosti kättään ennen kuin vuoro lähti pysäkiltä.

Janne jäi seisomaan katoksen alle. Hän ei tiennyt, mitä yö oli Riikalle merkinnyt silloin eikä mitä sen muistaminen merkitsi nyt. Riikka oli kuitenkin palannut asiaan itse. Hän oli halunnut Jannen tietävän, ettei tämä muistanut yksin.

Se riitti muuttamaan huomisen.