Luku 1

Oven avasi Janne Saari.

Riikka oli ehtinyt painaa summeria ja siirtää laukun toisesta kädestä toiseen. Siihen hänen valmistautumisensa loppui. Janne seisoi ovella aivan kuin olisi ollut tavallista, että kahdenkymmenen vuoden hiljaisuus päättyi keskellä tiistaiaamupäivää vanhan tehdasrakennuksen käytävään.

— Riikka.

— Janne.

He eivät kätelleet. Kumpikaan ei myöskään liikahtanut halatakseen, mistä Riikka oli yhtä aikaa kiitollinen ja oudon loukkaantunut, vaikka hän tiesi jälkimmäisen kohtuuttomaksi jo tuntiessaan sen.

Aika näkyi Jannessa niin kuin sen kuuluikin. Ohimoilla oli harmaata, kasvoissa enemmän kulmia ja suun ympärillä jälkiä ilmeistä, joita Riikka ei ollut nähnyt syntyvän. Hartiat täyttivät tumman paidan eri tavalla kuin ennen. Silmät olivat samat, ruskeat ja rauhalliset, mutta niiden ympärille oli tullut juonteita, jotka tekivät katseesta entistä tarkemman.

Riikka halusi häntä.

Havainto syntyi ennen kuin hän ehti päättää, oliko se sopivaa, järkevää tai edes erityisen ihmisarvoista. Nuori Janne ei asettunut nykyisen päälle eikä vaatinut tätä näyttämään entiseltään. Riikka näki neljäkymmentäseitsemänvuotiaan miehen, jonka paidanhihat oli kääritty kyynärpäihin ja jonka leukaan jäi aamuisen parranajon jäljiltä tummaa, ja hänen kehonsa tunnisti oman kiinnostuksensa vastenmielisen tehokkaasti.

Hän tiesi itsekin näyttävänsä toiselta kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Hiukset olivat lyhyemmät, vartalossa painoa eri kohdissa, eikä hän kaivannut takaisin kiertueaikataulujen varassa elänyttä nuorta naista. Silti Jannen katseessa oli yhden hetken ajan jotakin pysähtynyttä. Se kulki Riikan kasvoissa kuin olisi sovittanut yhteen muistamaansa ja näkemäänsä, ja tunnistus säilyi molemmissa.

Samassa muisti toi Jannen äänen aivan liian läheltä. Oman nimen pimeässä, matalana ja vähän käheänä. Käden, joka oli levännyt hänen vatsallaan painavana mutta ei vaativana. Muistikuva hajosi ennen kuin ehti muuttua kohtaukseksi.

Janne vilkaisi hänen laukkuaan ja takaisin hänen kasvoihinsa.

— Sinulle ei ilmeisesti ehditty kertoa.

— Riippuu asiasta. Maailmanlopusta en ole saanut virallista ilmoitusta.

Jannen suupieli liikahti. Se oli pieni, tuttu muutos, eikä Riikka pitänyt siitä, kuinka helpottavalta tuttuus tuntui.

— Alkuperäiselle äänittäjälle tuli aikataulueste. Minua pyydettiin eilen iltapäivällä tuuraamaan. Luulin, että kustantamolta oli soitettu sinulle.

— Ei ollut. Mutta hyvä, että tulin oikeaan paikkaan. Henkilökunta vain vaihtui matkalla.

— Käsikirjoitus on sentään sama.

— Olen jo kiintynyt siihen.

Siitä olisi saanut kaksimerkityksisen, jos olisi halunnut. Janne ei näyttänyt haluavan. Hän astui sivuun ja päästi Riikan sisään koskematta tähän, vaikka kapea ovi olisi antanut kummalle tahansa hyvän tekosyyn hipaista käsivartta tai olkapäätä.

Riikka ripusti takkinsa naulaan. Punatiiliseinään kiinnitetty naulakko kallistui hieman vasemmalle, ja hän käytti sen tutkimiseen enemmän huomiota kuin esine ansaitsi. Selän takana Janne sulki oven. Lukon vaimea napsahdus tuntui liian lopulliselta ääneksi, joka tarkoitti lähinnä sitä, ettei käytävästä tulisi melua sisään.

Studio oli pieni. Eteisestä tultiin suoraan tarkkaamoon, jossa työpöytä, kaksi näyttöä ja mikserin pinta veivät suurimman osan tilasta. Yhdellä seinällä vanha tiili oli jätetty näkyviin; muu tila oli peitetty tummilla akustiikkalevyillä ja puulla. Lasin takana kopissa odottivat mikrofoni, nuottitelineelle asetettu näyttö ja kuulokkeet.

Riikka tunsi helpotusta nähdessään ne. Mikrofoni ei kysyisi, miksi hän ei ollut soittanut. Se vaatisi vain tasaisen etäisyyden, hengityksen hallinnan ja sen, että hän sanoisi oikein jonkun muun kirjoittamat sanat.

Hän avasi laukkunsa ja otti esiin tabletin. Käsikirjoituksen merkinnät olivat valmiina: ääntämykset, pitkien virkkeiden hengityskohdat, muutama reunaan kirjattu muistutus sävystä. Hän oli lukenut teoksen kahdesti, ensimmäisellä kerralla lukijana ja toisella työnä. Suorat kohdat eivät olleet tuottaneet ongelmaa kummallakaan kerralla.

Janne palasi työpöydän taakse ja näytti heti tietävän, mihin kätensä laittoi ja mitä katsoi. Hänen varmuutensa sai Riikan pitämään ovella näkemäänsä tunnistamisen hetkeä omana liioittelunaan.

— Olet tehnyt täällä ennenkin? Riikka kysyi.

— Tässä tilassa jonkin verran. Äänikirjoja enemmän muualla.

— Sinäkin päädyit siis puheiden pariin.

— Ääniä minä olen enimmäkseen tehnyt. Ihmiset vaativat enemmän kahvia.

— Ja korjauksia.

— Koneet eivät loukkaannu, jos niitä pyytää ottamaan uudestaan.

— Et ole tavannut oikeita koneita.

Janne hymyili nyt kunnolla. Hymy ei ollut nuoren miehen kasvoille jäänyt vanha esine, vaan nykyisen Jannen oma. Riikka huomasi katsovansa sitä liian pitkään ja kumartui tabletin puoleen, vaikka näytöllä ei ollut mitään tarkistettavaa.

— Kuulin sinua viime talvena yhdessä dekkarissa, Janne sanoi.

— Vapaaehtoisesti vai työn vuoksi?

— Aluksi työn vuoksi.

Riikka nosti katseensa.

— Tuo on melkein kohteliaisuus.

— Se oli tarkoituskin.

Janne sanoi sen suorasti, korostamatta. Riikka ei keksinyt heti kevennystä, joka ei olisi kuulostanut siltä, että hän kaipasi lisää. Hän sulki tabletin kannen ja avasi sen saman tien uudelleen.

— Minä olen lukenut viime vuodet melkein pelkästään äänikirjoja, hän sanoi. — Teatteri jäi vähitellen. Ääni näköjään kesti minua paremmin kuin polvet.

— Kuunnelmia enää?

— Joskus harvoin. Sellaisia, joissa ei tarvitse esittää kahdeksantoistavuotiasta.

— Sellaista vaadittiin ennenkin aivan liian pitkään.

— Kiitos, että kerrot sen vasta nyt.

Janne vilkaisi häntä tavalla, josta ei saanut selvää, pahoitteliko hän vai nauttiko osumasta. Sitten hän kysyi, halusiko Riikka tekstin kopin näytölle vai käyttikö tämä mieluummin omaa tablettiaan. Kysymys palautti huoneen työtilaksi.

— Entä sinä? Riikka kysyi. — Oletko onnistunut pysymään erossa näyttelijöistä muuten kuin lasin avulla?

— En kokonaan. Äänisuunnittelua, kuunnelmia silloin tällöin, mainoksia enemmän kuin kehtaan luetella. Tällaista nykyään aika paljon.

— Aivan. Ihmisiä yksin huoneessa kertomassa tarinoita.

— Luotettava kasvuala.

— Meitä on aina riittänyt.

Janne nyökkäsi kuin olisi hyväksynyt sekä ennusteen että Riikan kuulumisen sen piiriin. Hän ei kysynyt, oliko tämä tyytyväinen uransa suuntaan, eikä Riikka joutunut selittämään, ettei äänikirjoihin päätyminen ollut luopumista näyttelijyydestä. Hän piti työstä. Mikrofoni kuuli pienet ratkaisut, joille teatterin takarivi oli ollut liian kaukana.

He puhuivat hetken siitä, mistä kohtaa aloitettaisiin ja kuinka pitkään tehtäisiin ennen ensimmäistä taukoa. Janne ei selittänyt mitään, minkä Riikka jo tiesi. Hän kysyi muutaman käytännöllisen kysymyksen ja kuunteli vastaukset loppuun. Se oli pieni asia, mutta Riikka muisti hänen tehneen niin ennenkin: Janne ei valmistanut seuraavaa lausettaan samalla kun toinen puhui.

Muisto yritti avautua viimeisen äänityspäivän iltaan, mutta Riikka sulki sen. Hän kysyi sen sijaan, oliko Janne pysynyt koko ajan Tampereella.

— En. Tukholman kautta takaisin, Janne sanoi. — Viime vuodet olen ollut taas täällä. Entä sinä? Kiersit ainakin silloin aika perusteellisesti.

— Niin kiersin. Sitten huomasin, että töitä voi tehdä myös kaupungissa, jossa oma hammasharja on.

— Edistystä.

— Hitaasti, mutta dokumentoidusti.

Se oli suunnilleen kaikki, mitä he uskalsivat kahdestakymmenestä vuodesta sanoa. Ei avioliittoja, lapsia eikä sitä, kenen luo kumpikin palasi työpäivän jälkeen. Riikka vilkaisi Jannen vasenta kättä tämän siirtäessä hiirtä. Sormusta ei ollut. Tieto ei todistanut mitään, ja siksi hänen mielensä tarttui siihen heti.

Janne avasi äänitysohjelman ja tarkisti vielä jotakin näytöltä. Riikka näki hänen profiilinsa, harmaan ohimolla ja nenän, joka oli säilynyt yhtä suorana kuin hänen muistissaan. Hän oli tajunnut kiertueelle lähdettyään liian myöhään, ettei olisi halunnut aamun olevan loppu. Ensimmäisen vierailupaikkakunnan hotellissa hän oli avannut Jannen numeron puhelimestaan ja sulkenut sen kolme kertaa. Jokaisen kerran jälkeen viesti oli tuntunut päivän vanhemmalta ja vähän nöyryyttävämmältä.

Jannekaan ei ollut kirjoittanut.

Silloin se oli tuntunut vastaukselta. Nyt vanha vastaus oli yhtäkkiä alkanut näyttää epäselvältä.

Janne ei ollut tervehtinyt kuin ihminen, joka joutui pinnistelemään nimen löytääkseen. Hän oli sanonut Riikka aivan heti. Se oli heikko todiste, ja Riikka kokosi siitä jo kertomusta, vaikka hänen työnsä oli tavallisesti purkaa teksti ääneksi eikä keksiä sen ulkopuolelle mitään.

— Otetaanko tasot? Janne kysyi.

— Otetaan vain.

Riikka meni koppiin. Oven sulkeutuessa tarkkaamon pienet äänet katosivat, ja jäljelle jäi pehmeä, vaimennettu tila. Hän laski tabletin telineelle, siirsi tuolia vähän taaksepäin ja asettui mikrofonin eteen. Janne oli jättänyt kaiken lähes kohdalleen. Riikan tarvitsi nostaa telinettä sormenleveyden verran ja kääntää näyttöä, ettei siihen osunut kattovalon heijastus.

Lasin läpi Janne näytti kauemmalta. Etäisyys auttoi. Riikka pani kuulokkeet korvilleen ja veti henkeä.

— Sano jotakin tavallisella lukuäänellä, Janne sanoi hänen kuulokkeissaan.

Ääni tuli lähelle ilman huoneen ilmaa välissä. Se ei ollut nuoren Jannen ääni, vaikka Riikka tunnisti sen heti. Siinä oli enemmän karheutta ja alempana lepäävä rauha. Hän muisti kuunnelleensa samaa ääntä pimeässä niin läheltä, ettei ollut tarvinnut erottaa sanoja.

Riikka katsoi käsikirjoituksen ensimmäistä sivua.

— Huhtikuun viimeisenä torstaina sade alkoi ennen aamukuutta ja jatkui, kunnes katujen reunat olivat täynnä tummaa vettä.

Janne sääti jotakin.

— Vielä sama.

Riikka luki virkkeen uudelleen. Hän antoi äänen laskeutua siihen rekisteriin, jossa se jaksoi kantaa tuntikausia: tarpeeksi lähelle, ettei kerronta muuttunut julistamiseksi, tarpeeksi irti itsestä, ettei jokainen sana kulkenut ihon kautta.

— Hyvä. Kuuluuko minut sopivasti?

— Turhankin hyvin.

Sanoessaan sen Riikka katsoi Jannea suoraan. Hän tarkoitti vitsiä, ja ehkä jotakin muutakin. Janne piti katseen hänessä yhden hiljaisen sekunnin.

— Voin tulla vähän alemmas.

— Älä. Tämä on hyvä.

Janne nyökkäsi. Hän painoi tallennuksen päälle, ja pieni punainen valo syttyi kopissa.

Alku oli helppo. Käsikirjoituksen ensimmäisillä sivuilla kuvattiin sateista aamua, pitkään yhdessä asuneen parin keittiötä ja työpäivää, johon kumpikaan ei olisi halunnut lähteä. Teksti oli tarkkaa. Tiskipöydälle unohtunut veitsi, toisen märkä hiha ja kahvinporot saivat kantaa enemmän kuin niiden koko, mutta kirjailija ei osoittanut niitä lukijalle merkityksellisinä esineinä.

Riikka luki tasaiseen tahtiin. Janne pysäytti hänet kerran ulkoa tulevan kolahduksen vuoksi ja toisen kerran, kun tämän oma tuoli narahti. He löysivät työrytmin nopeasti. Janne sanoi kuulokkeisiin vain sen, mitä tarvittiin: mistä otettiin, mikä ääni oli osunut päälle, jättikö hän virkkeen vai halusiko uuden. Riikka vastasi lyhyesti ja jatkoi.

Kerran Janne nosti etusormen ennen kuin puhui. Riikka jäi odottamaan.

— Sivun lopun virke vielä. Siinä taisi mennä kaksi mahdollista painotusta päällekkäin.

Riikka katsoi lausetta. Hän oli lähtenyt tekemään siitä naisen havaintoa ja päätynyt kertojan yhteenvetoon. Ero olisi jäänyt monelta kuulematta, mutta ei Jannelta.

— Niin meni, hän sanoi.

Hän otti virkkeen uudestaan, tällä kertaa antamatta seuraavan repliikin tulla vielä ääneen. Janne kuunteli silmät puoliummessa ja nyökkäsi vasta pisteen kohdalla. Oli harvinaisen miellyttävää työskennellä ihmisen kanssa, jolle pientä eroa ei tarvinnut perustella.

Työ toimi heidän välillään edelleen.

Yhteinen kuunnelma oli kestänyt vain viikkoja, mutta Riikka muisti sen vaivattomuuden. Hän oli ollut silloin nuori näyttelijä, joka osasi peittää epävarmuutensa puhumalla nopeasti. Janne oli kuunnellut senkin läpi eikä silti kohdellut häntä aloittelijana.

Riikka käänsi sivua sormella.

Parin aamu jatkui. Mies aikoi lähteä, nainen seisoi keittiön oven edessä. Riikka oli merkinnyt marginaaliin pitkän tauon mutta pyyhkinyt sen valmistellessaan pois. Henkilö ei epäröinyt enää. Lauseiden piti tulla ilman koristeellista pidätystä.

Nainen häpesi, mutta oli kyllästynyt käyttämään häpeää päätöksentekoon. Mies oli jo vetänyt takin päälle ja odotti kohteliaasti, että nainen väistäisi. Riikka piti pienen tauon siinä, missä nainen näki toisen valmiina lähtemään. Sen jälkeen hänen äänestään ei saanut enää kuulua pyyntöä tulla ymmärretyksi puolesta sanasta.

Riikka luki:

— Hän ei siirtynyt pois oven edestä. ”Minä en halua, että kosket minua tänään varovasti vain siksi, etten ole osannut pyytää muuta. Tule tähän. Ota minua lanteista ja suutele niin, etten ehdi miettiä, miltä näytän. Kun minä sanon lisää, tarkoitan lisää.”

Kopissa ei ollut muuta kuin hänen äänensä. Riikka ei tehnyt repliikistä kuiskausta eikä madaltanut sitä vietteleväksi. Halun voima oli selkeydessä.

Hän tunsi oman asentonsa liian tarkasti: jalkapohjat lattialla, sormet tabletin reunalla, hengityksen pallean alla. Lämpö ei ollut esiintymisjännitystä eikä häpeää sanoista. Hän oli lausunut työssään paljon suorempaa. Erona oli mies lasin takana ja tieto siitä, miltä tämän suu oli kerran tuntunut hänen ihollaan. Mikrofoni poimi hengityksen, mutta ei sen syytä.

Hän jatkoi:

— Mies laski avaimet pöydälle. Hänen kasvoiltaan katosi se varovainen ilme, jota nainen oli alkanut vihata vasta ymmärrettyään rakastavansa sen alla olevaa nälkää. ”Sano vielä kerran”, mies pyysi. Nainen sanoi.

Riikka nosti katseensa tabletista vasta pisteen jälkeen. Lasin toisella puolella Jannen käsi lepäsi pöydällä. Hän ei ollut liikkunut kumartuneesta asennostaan. Katse oli Riikassa, ei näytön aaltomuodossa.

Punainen valo paloi.

Riikka jatkoi moitteettomasti kohtauksen loppuun. Mies astui naisen luo, tämän selkä kohtasi oven ja suudelma alkoi siitä, että he molemmat nauroivat huonolle ajoitukselle. Teksti pysähtyi ennen kuin vaatteita riisuttiin. Se ei tarvinnut enempää. Riikan ääni löysi lauseiden lämmön ja niiden alle kirjoitetun kärsimättömyyden ilman, että hän antoi yhdenkään sanan kuulostaa omalta tunnustukseltaan.

Sitten alkoi uusi kappale.

— Seuraavana aamuna hän taitteli tyhjät pahvilaatikot ja vei ne... pahvilaa—

Riikka sulki suunsa.

Janne painoi tallennuksen pois päältä.

— Otetaan uudestaan kohdasta ”seuraavana aamuna”.

Hänen äänensä oli asiallinen. Ei pienintäkään naurua, ei armollista teeskentelyä siitä, ettei hän ollut huomannut täydellisesti luetun haluntunnustuksen ja pahvilaatikoiden välistä eroa.

— Pahvilaatikko on yllättävän intiimi sana, Riikka sanoi.

Janne vilkaisi tekstiä näytöltään.

— Voin tarkistaa kustantajalta, löytyisikö pehmeämpi synonyymi.

Riikan nauru karkasi ennen kuin hän ehti estää sitä. Se ei ollut iso eikä erityisen kaunis ääni, mutta se irrotti hänen rintakehänsä ympäriltä jotakin. Janne hymyili ja odotti, että hän sai hengityksensä tasaiseksi.

— Minä yritän vielä tällä alkuperäisellä, Riikka sanoi.

— Kun olet valmis.

Riikka luki virkkeen uudestaan. Pahvilaatikot pääsivät perille ilman uusia intohimoja.

He jatkoivat. Hämmennys ei rikkonut hänen lukemistaan, mutta se muutti sitä, kuinka tietoinen hän oli Jannen läsnäolosta. Aina kun kuulokkeissa kuului sisäänhengitys ennen tämän huomautusta, Riikka tiesi äänen kuuluvan juuri hänelle. Aina kun Janne oli pitkään hiljaa, Riikka kuvitteli tämän kuuntelevan muutakin kuin rytmiä, suhuäänteitä ja huoneen satunnaisia rasahduksia.

Käsikirjoitus palasi hetkeksi parin työpäivään. Nainen istui kokouksessa, mies lähetti viestin, jossa oli vain kysymysmerkki. Riikka antoi kertojan pidätellä sitä, minkä henkilöt olivat keittiössä aloittaneet. Hän ei kiirehtinyt, vaikka oma mieli olisi mielellään hypännyt eteenpäin. Kun jakson viimeinen lause jäi tarkoituksella avoimeksi, Janne piti tallennuksen käynnissä pari sekuntia ennen kuin katkaisi sen. Hiljaisuus oli oikean mittainen. Riikka tiesi sen ilman, että heidän tarvitsi sanoa mitään.

Sitten Janne pyysi ottamaan uudelleen täysin viattoman lauseen, koska Riikan rannekoru oli napauttanut telineeseen.

Riikka riisui korun ja laski sen tabletin viereen.

— Ammattimainen virhe, hän sanoi.

— Hyvä, että saatiin se pois alta näin aikaisin.

— Päivä on vielä nuori.

— Niin mekin joskus olimme.

Janne sanoi sen katsoessaan näyttöä. Riikan sormet jäivät rannekorun päälle. Lause oli pelkkä kuiva toteamus, ellei siihen halunnut tunkea kaikkea, mistä he eivät olleet puhuneet. Riikka oli aina ollut taitava juuri siinä.

— Minä olin, hän sanoi. — Sinusta en voi todistaa.

Janne vilkaisi ylös ja hymyili. Sitten hän merkitsi oton ja sanoi seuraavan aloituskohdan.

Riikka palasi tekstiin.

Ensimmäisen tunnin lopulla hänen niskansa oli lämmin ja äänensä kunnossa. He olivat saaneet tehtyä enemmän kuin Riikka oli odottanut ottaen huomioon, että hänen menneisyytensä istui mikserin takana ja puhui suoraan hänen korviinsa. Janne antoi hänen viedä pitkiä osuuksia, keskeytti säästeliäästi ja piti uusinnat tarkkoina. Kun Riikka tarjosi itse uutta ottoa yhdestä kappaleesta, Janne oli jo merkinnyt saman kohdan.

— Kuulin sen, Janne sanoi.

— Tietenkin kuulit.

— Se on tässä vähän työnkuvana.

Riikka joi vettä. Hän oli tuonut oman pullon, vaikka kopissa odotti myös lasi ja kannu. Pullon muovinen suu rasahti kuulokkeissa vastenmielisen voimakkaasti.

— Saisiko tuon mukaan lopulliseen? hän kysyi.

— Luulen, että se syventäisi päähenkilöä väärällä tavalla.

— Sinusta on tullut varovainen.

Janne ei vastannut heti. Hänen katseensa kävi Riikan kasvoissa ja laski sitten työpöydälle.

— Joissakin asioissa.

Riikka olisi voinut kysyä missä. Sana nousi valmiina, mutta hän laski pullon telineelle ja avasi seuraavan sivun.

— Jatketaanko vielä seuraavaan kohtaan?

— Otetaan se ja sitten tauko.

He tekivät kohtauksen. Se oli lyhyt ja ulospäin rauhallinen: nainen matkusti raitiovaunulla töistä kotiin ja tunsi huulissaan miehen suudelman. Riikka luki sen ilman ongelmia, vaikka oli tietoinen omista huulistaan tavalla, jota hän piti sekä epäammattimaisena että biologisesti ennalta arvattavana.

Kun Janne pysäytti tallennuksen, punainen valo sammui.

— Tuossa on hyvä tauon paikka, hän sanoi. — Ääni kuulostaa hyvältä.

— Se on pitkäaikainen juoni.

Riikka otti kuulokkeet pois. Korvien ympärillä tuntui hetken viileältä. Hän jäi koppiin järjestämään tablettia ja vesipulloa, vaikka kumpikaan ei tarvinnut järjestämistä. Lasin toisella puolella Janne nousi, venytti selkäänsä ja katosi osittain näytön taakse.

Kopin oven avaaminen palautti huoneeseen tietokoneiden hiljaisen huminan ja tehdasrakennuksen äänet: putkiston kolahduksen, jostakin kauempaa kantautuvan oven, askeleet käytävässä. Riikka astui tarkkaamoon. Nyt heidän välissään ei ollut lasia eikä kuulokkeita, joihin saattoi puhua vain työstä.

Janne osoitti pientä tasoa seinän vieressä.

— Kahvia? Se ei ole erinomaista, mutta se on tuoretta.

— Tässä vaiheessa uraa vaadin kahvilta lähinnä lämpöä ja laillisuutta.

Janne otti kaksi mukia kaapista.

— Mustana?

Yksi arkinen sana toi Riikan mieleen päätösjuhlien jälkeisen aamun. Janne oli tehnyt kahvia Riikan pienessä keittiössä ja joutunut käyttämään vaaleanpunaista mittaa, koska tavallinen oli kadonnut.

Muisto toi kuvan hänen paljaista jaloistaan lattialla ja paidasta, jonka hän oli napittanut väärin. Ei enempää. Riikka nojasi pöydän reunaan.

Hän muisti myös sen aamun hillityn kohteliaisuuden. Janne oli kysynyt, ottiko hän toisen kupin, ja Riikka oli vastannut, ettei kiertuebussi odottanut rakastuneita eikä myöhästyneitä. Sana rakastuneita oli ollut vitsi, nopea ja tarpeeton. Janne oli hymyillyt, kaatanut kahvia termospulloon ja uskonut ilmeisesti juuri sen, mitä Riikka oli yrittänyt saada hänet uskomaan.

— Mustana. Olen pitänyt kiinni tärkeistä periaatteista.

Janne kaatoi kahvin. Hän laski mukin pöydälle Riikan eteen eikä antanut sitä suoraan käteen. Ehkä hän varoi kuumaa. Ehkä hänkin tiesi, ettei heidän kannattanut vielä kokeilla, mitä tapahtuisi sormien osuessa yhteen.

Riikka tarttui mukiin vasta Jannen käden vetäydyttyä.

— Hyvältä kuulosti, Janne sanoi. — Olet löytänyt kerronnan nopeasti.

— Olen saanut harjoitella pari vuotta.

— Sen kuulee.

Janne nojasi työpöytään oma muki kädessään. Tässä valossa hänen silmiensä alla näkyi väsymystä. Riikka mietti, oliko hän valvonut työn takia, jonkun ihmisen takia vai vain siksi, että keski-ikäisenä saattoi herätä neljältä pohtimaan vakuutusmaksua. Hän ei tiennyt Jannen elämästä mitään, mikä oikeuttaisi kysymyksen.

— Sinä olet edelleen helppo äänitettävä, Janne sanoi.

— Tuon voi muotoilla monella tavalla loukkaavaksi.

— Mutta minä en muotoillut.

— Et. Sinä olet aina ollut huolestuttavan täsmällinen.

Janne pyöräytti mukia käsissään. Riikka näki hänen kuulleen sanan aina. Se jäi heidän väliinsä eikä hajonnut vitsiksi niin helposti kuin hän oli toivonut.

Riikka olisi voinut antaa sen olla. Hän olisi voinut juoda kahvin, kysyä iltapäivän aikataulusta ja palata koppiin. Se olisi ollut järkevä tapa aloittaa yhteinen työ. Hän oli neljäkymmentäkuusivuotias itsenäinen nainen, joka oli selviytynyt avioerosta, yrittäjän kirjanpidosta ja kuusisataasivuisesta fantasiasta, jossa jokaisella suvulla oli oma ääntämysjärjestelmänsä. Yksi vanha yö ei vienyt häneltä puhekykyä.

Se vain näytti valitsevan sanat hänen puolestaan.

— Sinä osaat ainakin yhä kuunnella, Riikka sanoi. — Se oli muistaakseni hyödyllinen ominaisuus myös silloin, kun viimeinen äänityspäivä oli virallisesti päättynyt.

Hän nosti mukin huulilleen. Siten huomautuksen saattoi esittää kevyenä ja jättää oman suun osittain piiloon. Jos Janne halusi, hän saattoi vastata jotakin päätösjuhlien musiikista, työryhmän puheista tai siitä, kuinka kaikki olivat olleet nuoria ja juoneet liikaa.

Janne ei hymyillyt.

Hän laski mukinsa pöydälle hallitusti, mutta tällä kertaa Riikka ei voinut lukea eleeseen välinpitämättömyyttä.

— Minä muistan sen yön, Riikka.

Sanat eivät olleet painokkaita. Janne sanoi ne samalla matalalla äänellä, jolla hän oli pyytänyt uutta ottoa ja kertonut, että ääni kuulosti hyvältä. Juuri siksi niissä ei ollut pakoreittiä. Hän ei puhunut tuotannosta, päätösjuhlista eikä yleisesti nuoruudesta. Sen yön.

Riikka tunsi mukin lämmön molemmissa käsissään. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli kysyä, mitä Janne muisti. Toinen oli sanoa, että niin hänkin. Kumpikin olisi ollut yksinkertainen ja tosi.

— Hyvä, hän sanoi. — Olisi ollut kiusallista joutua selittämään, miksi viittasin noin monimutkaisesti pelkkään jatkotilaisuuteen.

Jannen katse pysyi hänessä. Siinä ei ollut moitetta.

— Niin olisi, Janne sanoi.

Käytävältä kuului kärryn kolahdus ja jonkun kaukainen nauru. Kahvi tuoksui liian tummaksi paahdetulta. Kopissa tabletti odotti avoinna seuraavan sivun kohdalta.

Riikka joi kahvia, vaikka se oli liian kuumaa. Hänen täytyisi kohta palata mikrofonin eteen ja puhua Jannelle taas jonkun toisen sanoilla.