Luku 1
Roosa katsoo minua taustapeilin kautta jo ennen kuin ehdin päättää, olenko katsellut häntä liian pitkään.
Se ei ole vahinko. Vahingossa ihminen vilkaisee ja kääntää silmänsä pois. Roosa pitää silmänsä peilissä, vaikka minä ajan mutkaista soratietä ja Kirsi istuu vieressäni käsi ikkunasta tulevassa ilmavirrassa. Sitten Roosa kohottaa vähän kulmiaan, aivan kuin kysyisi, aionko jäädä kiinni heti ensimmäisten mökkikilometrien aikana.
Keskityn tiehen.
Takapenkillä Jemina jatkaa selostustaan juhlista, joihin he aikovat seuraavana viikonloppuna. Hän ja Roosa täyttivät molemmat keväällä kahdeksantoista ja päättivät koulunsa. Sen jälkeen he ovat puhuneet aikuisuudesta kuin uudesta kaupunginosasta, johon muut ovat päästäneet heidät vahingossa muuttamaan: jokainen ovi pitäisi avata heti, jokainen sääntö tarkistaa omin käsin.
Jemina on ollut tytärpuoleni seitsemän vuotta. Nykyään hän osaa sanoa minulle vastaan lähes yhtä nopeasti kuin äitinsä. Olen opettanut hänet ajamaan, paikannut hänen ensimmäisen autonsa ruostuneen pakoputken ja hakenut hänet kaksi kertaa keskellä yötä juhlista, joista hänen ei pitänyt tarvita kyytiä. Meidän suhteemme on mutkaton juuri siksi, että kumpikin tietää, mistä saa vitsailla ja mistä ei.
Roosa ei kuulu niihin sääntöihin. Se on ensimmäinen valhe, jonka kerron itselleni sinä viikonloppuna.
Hänellä on jalassaan farkkushortsit ja valkoinen toppi. Ei mitään, mitä ei näkisi kesällä jokaisella huoltoasemalla. Silti tiedän jo, miten kangas kiristyy hänen ympärilleen, kun hän nojaa takapenkiltä eteen näyttämään Jeminan puhelimesta jotakin Kirsille. Haistan aurinkovoiteen ja purukumin. Roosan olkapää jää hetkeksi niin lähelle omaani, että minun tarvitsisi vain kallistaa päätäni nähdäkseni topin sisään.
En kallista. Tarkistan peilistä, mitä hän tekee.
Hän odottaa siellä.
Kirsi napauttaa sormellaan paljasta reittäni.
”Tuosta vasemmalle, jos vielä muistat.”
”Olen ajanut tänne viisitoista vuotta.”
”Siksi juuri muistutan. Sinä alat aina katsella maisemia viimeisillä kilometreillä.”
Hän hymyilee sanoessaan sen. Kirsillä on rauhallinen tapa huomata paljon ja tehdä numero vain niistä asioista, joista hän itse haluaa. Se on yksi syy, miksi olen hänen kanssaan. Se tekee peilissä odottavasta Roosasta vaarallisemman.
Mökin pihaan tullessamme Riku ei ole vielä paikalla. Jeminan yhdeksäntoistavuotias poikaystävä pääsee töistä vasta iltapäivällä ja tulee omalla autollaan. Se tarkoittaa muutamaa tuntia nelistään: Kirsi komentaa minut kantamaan kylmälaukut, Jemina varaa aitasta parhaat vuoteet itselleen ja Rikulle, ja Roosa kulkee heidän perässään kuin olisi viettänyt tällä mökillä kaikki lapsuutensa kesät, vaikka tämä on hänelle vasta kolmas kerta.
”Sinä nukut sitten aitassa heidän kanssaan”, Kirsi sanoo Roosalle ja ojentaa liinavaatteita. ”Siellä on toinenkin sänky.”
”Jos saan unta”, Roosa vastaa.
Jemina tönäisee häntä kyynärpäällä. He nauravat jollekin, mitä Kirsi ei ymmärrä. Minä ymmärrän ehkä liikaakin.
Kun kannan viimeisen vesikanisterin sisään, Roosa seisoo kuistilla sitomassa hiuksiaan. Hän nostaa molemmat kädet niskansa taakse. Toppi nousee sentin, ehkä kaksi, ja silmäni käyvät paljaassa vatsassa ennen kuin ehdin estää niitä.
”Painava?” hän kysyy.
”Ei tämä.”
Hän vilkaisee kanisteria ja sitten minua. Suupieli liikahtaa.
”Hyvä tietää.”
Se voi tarkoittaa mitä tahansa. Ensimmäisten tuntien aikana käytän paljon aikaa juuri sen vakuutteluun itselleni.
Jemina virittää lentopalloverkon nurmikolle, koska mökillä kuuluu tehdä jotakin ennen kuin saa hyvällä omallatunnolla avata oluen. Kirsi tekee salaatin valmiiksi ja huutaa keittiöstä ohjeita, joita kukaan ei ole pyytänyt. Minä korjaan verkon toisen tolpan, vaikka siinä ei ole mitään korjattavaa.
Roosa ja Jemina vaihtavat bikinit saunan pukuhuoneessa. Kun he palaavat pihalle, Jemina on valkoisissa ja Roosa punaisissa. Olen nähnyt samat bikinit hänellä viime kesänä. Muistan sen liian hyvin.
”Tuletko pelaamaan vai aiotko vain valvoa työnjohtajana?” Kirsi kysyy minulta.
”Joku tässä porukassa tarvitsee silmää pallolle.”
”Silmää sinulla ainakin riittää.”
Kirsi heittää minulle aurinkovoiteen. Otan sen kiinni yhdellä kädellä ja annan hänen nähdä hymyni. Tällainen puhe on meille tavallista. Hän luottaa siihen, että osaan jättää katseen katseeksi. Minäkin olen luottanut.
Pelaamme minä ja Kirsi Jeminaa ja Roosaa vastaan. Aluksi Roosa ei tee mitään muuta kuin pelaa. Hän on kilpailuhenkinen, nopea ja valmis syöksymään pallon perään niin, että polvi vihertyy ruohosta. Huomaan hänen vartalonsa jokaisessa hypyssä, tietenkin huomaan, mutta en enää yritä tehdä siitä hänen syytään. Oma katseeni on oma vikani.
Sitten Roosa saa minut kiinni.
Pallo vierii verkon alle. Kumarrun nostamaan sen ja näen hänet toisella puolella kädet polvilla, punaisen bikiniyläosan väliin lankeava varjo aivan edessäni. Kun suoristaudun, hän ei peittele itseään eikä väistä. Hän nousee hitaasti ja pyyhkäisee peukalolla hikeä solisluultaan.
Seuraavan syötön hän lyö suoraan minua kohti.
”Keskity”, hän sanoo, kun pallo osuu olkapäähäni.
”Vaikea vastustaja.”
”Et sinä vastustajaa katsonut.”
Jemina kuulee vain viimeisen lauseen ja nauraa.
”Roosa, älä kiusaa vanhaa miestä.”
”En minä kiusaa”, Roosa sanoo. ”Yritän auttaa keskittymään.”
Kirsi vilkaisee minua verkon vierestä. Nostan käteni viattomana, ja hän pyöräyttää silmiään. Kaikki on vielä vitsi. Juuri siinä on sen viehätys: jokainen näkee saman tilanteen, mutta vain minä ja Roosa tiedämme, mitä sen alla liikkuu.
Pelin jälkeen Kirsi ja Jemina menevät uimaan. Jään kuistille avaamaan oluita. Roosa tulee perässä, ottaa tölkin kädestäni ja painaa kylmän alumiinin kaulalleen. Vesipisarat valuvat hänen sormiensa välistä rintakehälle.
”Sinä tosiaan tarvitset apua keskittymiseen”, hän sanoo hiljaa.
Rannassa Kirsi seisoo vedessä selin meihin, ja Jemina yrittää roiskia häntä.
”Ja sinä nautit auttamisesta.”
Roosa juo tölkistäni. Tarkoituksella juuri minun tölkistäni, vaikka pöydällä on avaamattomia.
”Ehkä minä haluan tietää, kuinka helposti sinut saa sekaisin.”
Nyt voisin lopettaa. Voisin ottaa oluen takaisin, taputtaa häntä olkapäälle ja käskeä mennä uimaan. Hän olisi Jeminan ystävä ja minä mies, joka osasi hetken ajan käyttäytyä.
Sen sijaan kysyn: ”Miltä tulos näyttää?”
Roosa antaa tölkin takaisin. Hänen sormensa jäävät omieni päälle sekunniksi.
”Kesken.”
Hän juoksee laiturille ja hyppää veteen.
Saunan lämmitys lankeaa minulle. Se on aina langennut, sillä muut väittävät minun olevan tarkka puiden määrästä ja ilmanvaihdosta. Todellinen syy on, etteivät he jaksa kuunnella ohjeitani.
Pukuhuoneen penkille on jäänyt vaatekasa. Tunnistan Jeminan shortsit ja Roosan valkoisen topin. Niiden välissä näkyy punaista, samaa sävyä kuin bikineissä.
Seisahdun.
Tiedän jo ennen kuin kosken, ettei minulla ole lupaa. Roosan vihjailu pihalla, hänen suunsa minun oluttölkilläni tai sormen hipaisu eivät anna minulle oikeutta hänen vaatteisiinsa. En erehdy siitä. En vain anna tiedon estää.
Vedän shortsien alta esiin ohuet punaiset stringit. Kangas on lämmin, ja siinä on päivän jäljiltä hänen tuoksunsa. Nostan ne kasvoilleni. Yksi hengenveto riittää muuttamaan kaikki järkevät ajatukset samaksi rumaksi haluksi.
Lasken salvan pukuhuoneen oveen.
Teen sen nopeasti ja hiljaa, housut auki, stringit toisessa kädessä. En kuvittele tätä vahingoksi enkä yritä nimetä sitä miksikään muuksi. Runkkaan Roosan vaate kasvojani vasten ja laukean lavuaarin yllä niin, että joudun puremaan hampaani yhteen ollakseni päästämättä ääntä.
Vesi kohisee hanasta. Pesen lavuaarin, kuivaan käteni ja laskostan stringit täsmälleen samaan kohtaan kuin ne olivat.
Olen ylittänyt rajan yksin. Roosa ei tiedä siitä mitään.
Kun avaan oven, Kirsi seisoo saunan portaiden alapäässä pyyhkeet sylissään.
”Kiuas kunnossa?”
”Kohta on.”
”Sinulla kesti.”
”Savutti ensin.”
Kirsi tutkii kasvojani hetken. Sitten hän ojentaa pyyhkeet ja pyytää ripustamaan ne. Hän ei kysy muuta, mutta vasta hänen lähdettyään huomaan puristaneeni leukani kipeäksi.
Iltapäivällä Roosa hakee vaatteensa. Seuraavan kerran kun näen hänet, hänellä on shortsit jalassa ja hiukset märkinä. Hän ei voi tietää. Silti vatsassani käy, kun hän pysähtyy saunan ovelle, vetää shortsien vyötäröä ylemmäs ja jää halkopinon toiselle puolelle.
”Kaikki hyvin?” hän kysyy.
”Mikä ettei.”
”Näytät mietteliäältä.”
”Sinä olet aiheuttanut tänään aika paljon ajateltavaa.”
”Vasta ajateltavaa?”
Jemina huutaa häntä laiturilta, ja Roosa lähtee vastausta odottamatta.
Riku kaartaa pihaan vähän neljän jälkeen. Hän on pitkä, siististi leikattu poika, joka kättelee minua joka kerta kuin olisi työhaastattelussa. Pidän hänestä enemmän kuin annan hänen ymmärtää. Hän tekee Jeminan iloiseksi, ei esitä kovempaa kuin on ja tuo tällä kertaa mukanaan kokonaisen kassillisen ruokaa ilman että kukaan on käskenyt.
”Nyt on palvelu kohdallaan”, sanon, kun hän nostaa kassista pihvejä.
”Ajattelin ostaa itseni suosioon.”
”Jeminan kanssa se tulee kalliiksi.”
”Tiedän.”
Jemina lyö häntä keittiöpyyhkeellä. Kirsi nauraa ja käskee meidän lopettaa ennen kuin toinen ehtii aloittaa. Kun Riku yrittää vetää Roosan mukaan johonkin vanhaan vitsiin, Roosan hymy katoaa hetkeksi. Minä huomaan sen. Niin huomaa Rikukin.
Saunomme ensin miesten vuorolla. Riku puhuu töistään, autostaan ja siitä, että Jemina haluaa heidän muuttavan syksyllä yhteen. En nolaa häntä enkä kysele heidän seksistään. Sanon vain, että yhteen muuttaminen paljastaa ihmisestä enemmän kuin seitsemän vuotta seurustelua eri osoitteissa. Riku nauraa, mutta uskoo minua.
Kun naiset menevät saunaan, me sytytämme grillin. Kirsi tulee ensimmäisenä takaisin pyyhkeeseen kietoutuneena ja suutelee minua ohimennen niskaan.
”Älä polta pihvejä.”
”En koskaan.”
”Viime juhannuksena.”
”Se oli marinadin vika.”
Hän jää rinnalleni katsomaan järvelle. Lasken käteni hänen vyötärölleen. Kirsi nojaa minuun luottavaisesti, tutulla painollaan, ja syyllisyys käy minussa niin lyhyenä vihlaisuna, että ehdin melkein olla välittämättä siitä.
Sitten saunan ovi aukeaa.
Jemina juoksee laiturille bikineissään. Roosa tulee hänen perässään pyyhe ympärillään. Hän pysähtyy portaiden yläpäähän. Riku on kumartunut grillin puoleen. Kirsi seisoo edelleen vieressäni.
Roosa avaa pyyhkeen.
Hän ei tee siitä numeroa. Ripustaa vain pyyhkeen kaiteelle ja kävelee alasti laituria kohti, koska järveen mennään saunasta ja koska alastomuus mökillä on täysin tavallista, jos siitä päättää tehdä tavallista. Kirsi jatkaa puhettaan kauppalistasta. Minä kuulen ehkä joka kolmannen sanan.
Laiturin päässä Roosa kääntää päätään ja löytää minut matkan päästä. Ei hymyä. Ei huulten puremista. Vain tyyni varmistus siitä, että minä näen.
Sitten hän hyppää.
Se on päivän selvin merkki juuri siksi, ettei sitä voi todistaa. Hän voisi tehdä saman, vaikka en olisi paikalla. Kun hän myöhemmin nousee vedestä ja pyytää minua heittämään pyyhkeen, annan sen hänen käteensä vilkaisematta ensin kasvoihin.
”Nytkö ujostuttaa?” Roosa kysyy niin hiljaa, etteivät muut kuule.
”Ei lähelläkään.”
”Hyvä.”
Hän vetää pyyhkeen ympärilleen mutta jättää sen hetkeksi auki. En enää mieti, kuvittelenko merkkejä. Mietin, mihin asti hän aikoo viedä ne.
Ilta asettuu mökin ympärille hitaasti. Syömme kuistilla, juomme olutta ja pelaamme korttia. Kirsi istuu vieressäni jalat tuolini poikkipuulla. Jemina ja Riku kinastelevat säännöistä. Roosa on minua vastapäätä ja käyttäytyy niin normaalisti, että alan epäillä kaikkea uudelleen.
Se ärsyttää minua enemmän kuin pitäisi.
Hän puhuu opiskelupaikasta, jonka aikoo ottaa vastaan syksyllä, kyselee Kirsiltä asunnoista ja nauraa Rikun huonoille vitseille. Minuun hän ei kiinnitä huomiota ennen kuin Kirsi lähtee Jeminan kanssa hakemaan sisältä lisää astioita ja Riku menee käymään autollaan.
Roosa laskee korttinsa pöydälle.
”Poltatko vielä?”
”Joskus.”
”Lähdetkö yöllä seuraksi? Yläpihan puolelle.”
”Miksi yöllä?”
Hän vilkaisee mökin ovea.
”Jemina ja Riku menevät aittaan. Minä en ajatellut jäädä kuuntelemaan. Enkä varsinkaan sitä, kun Riku alkaa taas ehdotella.”
”Mitä se ehdottelee?”
”Sellaista, minkä Jemina antaa sille anteeksi helpommin kuin minä.”
Hänen äänensä on kuiva. Siinä ei ole loukatun rakastajattaren sävyä, mutta jotakin vanhaa ärtymystä kyllä.
”Roosa.”
”Kaikki ovat aikuisia. Siksi kaikkien pitäisi myös ymmärtää, milloin vastaus on ei.” Hän työntää puhelimensa pöydän yli. ”Anna käyttäjänimesi. Minä ilmoitan, jos tulen.”
Jos tulen.
Hän jättää itselleen ulospääsyn ja antaa samalla minulle ensimmäisen asian, joka ei enää mahdu vitsin sisään. Kirjoitan nimeni hänen puhelimeensa.
Roosa ottaa sen takaisin juuri kun ovi aukeaa. Hänen kätensä käy pöydän alla polvellani. Ei hapuillen, ei vahingossa. Lyhyt, luja painallus, joka katoaa ennen kuin Kirsi ehtii kuistille.
”Kuka voitti?” Kirsi kysyy.
”Peli jäi kesken”, Roosa sanoo.
Hän antaa minun odottaa sekunnin ennen kuin jatkaa.
”Jatketaan myöhemmin.”
Puolenyön jälkeen makaan Kirsin vieressä ja kuuntelen mökin ääniä. Vanha jääkaappi käynnistyy alakerrassa. Jostakin seinän takaa kuuluu veden solinaa putkessa. Kirsi lukee hetken puhelintaan, laskee sen yöpöydälle ja kääntyy kyljelleen minua kohti.
”Oli hyvä päivä”, hän sanoo.
”Oli.”
”Jemina vaikuttaa onnelliselta.”
”Riku on hyvä poika.”
Kirsi naurahtaa silmät kiinni.
”Kuulostat kahdeksankymppiseltä.”
Silitän hänen käsivarttaan, kunnes hengitys tasoittuu. En tiedä, nukkuuko hän oikeasti vai tunteeko hän minut liian hyvin. Se ei estä minua odottamasta.
Puhelin värähtää yhden jälkeen.
Kuvassa Roosa seisoo aitan peilin edessä toppi nostettuna. Kasvot eivät näy kokonaan, vain suun päättävä kaari ja paljas vartalo. Kuvateksti on lyhyt.
Tupakalle. Nyt.
Katson Kirsiä. Hänen hiuksensa ovat levinneet tyynylle, toinen käsi minun paikallani lakanan päällä. Vedän farkut jalkaan ja otan savukkeet, vaikka en ole polttanut säännöllisesti vuosiin.
Yläpihan kuisti jää mökin ja saunan väliin varjoon. Roosa istuu penkillä shortsit ja tumma huppari yllään. Paljaat sääret hohtavat kalpeina hämärässä. Hän ei näytä samalta kuin kuvassa. Hän näyttää harkitsevalta.
Sytytän savukkeen ja annan sen hänelle. Roosa ottaa yhden henkäyksen, yskähtää hiljaa ja ojentaa sen takaisin.
”Et sinä polta”, sanon.
”En.”
”Et siis tullut tupakalle.”
”En.”
Istun hänen viereensä jättämättä väliimme kuin kämmenen verran tilaa. En koske. Päivällä olisin pitänyt pidättäytymistä heikkoutena. Nyt ymmärrän, että minun varmuuteni on ollut helppoa niin kauan kuin Roosa on vain vastannut peliini. Hän on järjestänyt tämän, lähettänyt kuvan ja tullut tänne, mutta hänen viimeinen päätöksensä voi silti olla ei.
”Sano suoraan, mitä haluat”, sanon.
Roosa vetää hupparin hihat nyrkkiensä päälle.
”Sinut.”
Yksi sana osuu kovempaa kuin koko päivän esitys.
”Miksi?”
”Koska sinä haluat minua niin rumasti, ettet osaa peittää sitä. Ja silti sinä olet koko päivän odottanut, että minä teen tästä totta.”
”En minä kovin kunnollisesti odottanut.”
Ajattelen hänen stringejään. En kerro niistä. Se teko on omani, eikä tunnustus tekisi siitä yhteistä.
Roosa kallistaa päätään.
”En sanonut sinua kunnolliseksi.”
Hän sanoo sen tyynesti, melkein huvittuneena. Hän ei ole tullut tänne erehtyäkseen minusta. Häntä ei kiinnosta siisti versio, jossa minä olen vastustellut ja hän vietellyt.
”Riku ei liity tähän?” kysyn.
”Ei muuten kuin siten, että hän luulee yhden humalaisen kerran tarkoittaneen ikuista kutsua. Minä en tullut kostamaan sille enkä todistamaan mitään Jeminalle.”
”Mitä sitten?”
”Halusin tietää, miltä tuntuu olla miehen kanssa, joka ei odota minun opettavan kaikkea. Halusin tämän kiellon. Sen, että sinun vaimosi nukkuu tuolla ja paras ystäväni aitassa.” Hän vilkaisee mökin pimeää yläikkunaa. ”Ja halusin tietää, oletko sinä yhtä varma läheltä kuin olet katsellessasi.”
Tunnen halun lisäksi jotakin, jota en odottanut: ylpeyden. Ruman, lämpimän ylpeyden siitä, että hän on punninnut riskin ja valinnut juuri minut. Ei siksi, että olen saatavilla, vaan koska en saisi olla.
”Tiedätkö varmasti, mitä olet tekemässä?”
”Tiedän.”
”Jos sanot seis, minä pysähdyn.”
”Hyvä.” Hän siirtyy niin lähelle, että polvemme osuvat yhteen. ”Jos minä käsken jatkaa, sinä et ala kyselemään viiden sekunnin välein.”
Naurahdan hiljaa.
”Sopii.”
”Sano vielä, että haluat minua. Nyt kun et voi piilottaa sitä vitsiksi.”
Katson häntä suoraan.
”Olen halunnut panna sinua siitä asti kun nousit autoon.”
Roosan hengitys katkeaa pieneksi hetkeksi. Sitten hän tarttuu paidastani ja suutelee minua.
Suudelma ei ole varovainen tunnustelu. Hän painaa suunsa omalleni ja vetää minut itseään vasten, aivan kuin olisi koko päivän kerännyt siihen vauhtia. Maistan savun hänen kieleltään. Käteni nousee hänen niskaansa, toinen vyötärölle, mutta hän määrää ensimmäiset sekunnit: puristaa paitaani nyrkkiinsä, avaa suunsa ja siirtyy hajareisin syliini.
Kuistin penkki narisee.
Irrotan suuni hänen huuliltaan.
”Ei tässä.”
”Missä?”
”Saunan pukuhuoneessa.”
”Kirsi voi herätä.”
”Niin voi Jeminakin.”
Roosa vilkaisee mökkiä. Sormet puristuvat paitaani, hellittävät ja tarttuvat uudelleen.
”Mennään.”
Kuljemme erillämme pihan poikki. Minä edellä, Roosa muutaman askeleen jäljessä, jotta mökin ikkunasta katsova näkisi kaksi tupakoitsijaa eikä paria. Saunan ovi rasahtaa liian kovaa. Jään sisälle kuuntelemaan. Mistään ei kuulu liikettä.
Roosa sulkee oven ja laskee salvan.
”Nyt”, hän sanoo.
Tällä kertaa minä vedän hänet luokseni.
Painan hänet pukuhuoneen ovea vasten ja suutelen niin, että päivän aikana pidättelemäni nälkä tulee viimein näkyviin. Roosa vastaa samalla mitalla. Hänen kätensä etsivät vyötäni, mutta pysäytän ne ja nostan ne hetkeksi oven puuta vasten hänen päänsä yläpuolelle.
”Sinä aloitit tämän”, sanon hänen korvaansa.
”Niin aloitin.”
”Nyt annat minun viedä.”
Roosa painaa ranteitaan käsiäni vasten, ei vapautuakseen vaan tunnustellakseen otetta. Hänen rintansa kohoilee hupparin alla.
”Saanko minä sen enää takaisin?” hän kysyy.
”Heti jos sanot seis. Muuten et tänä yönä.”
”Hyvä.”
Päästän hänen ranteensa. Hän riisuu hupparin itse, sitten topin, ja seuraa koko ajan ilmettäni. Kun suljen kämmeneni hänen paljaan rintansa ympärille, tunnen ihon lämmön, nännin kovuuden ja nopean hengityksen sormiani vasten. Roosa työntyy käteeni ja vetää minut suudelmasta takaisin, kun irrotan suuni hetkeksi hänen kaulalleen.
Hän avaa vyöni ja painuu polvilleen odottamatta käskyä. Kyrpäni on jo kova, ja hänen suunsa kaartuu pieneksi hymyksi ennen kuin hän vetää esinahan taakse ja nuolaisee terskaa. Ensimmäinen märkä kosketus vie minusta enemmän hallintaa kuin aion näyttää. Kun hän ottaa kyrpäni suuhunsa, nojaan kädellä seinään, etten työnnä heti vastaan.
Roosa seuraa vaikutustaan. Hän ottaa syvemmälle, vetäytyy, kiertää kieltään terskan ympäri ja jatkaa vasta, kun suustani päässyt ääni kertoo, ettei minun tarvitse opettaa hänelle mitään. Jos jännitän vatsani, hän hidastaa. Kun hengitän uudelleen, hänen päänsä liikkuu alemmas ja huulten märkä puristus kiristyy varren ympärille.
Tässä minä muka hallitsen, vaikka Roosa pitää kyrpääni suussaan ja säätelee jokaista liikettä. Kun tartun hänen hiuksiinsa, hän pysähtyy ja odottaa.
”Sopiiko?” kysyn.
”Sopii.” Hän nuolaisee huuliaan. ”Mutta älä kuvittele, että saat tulla vielä.”
Hän ottaa minut uudelleen suuhunsa ennen kuin ehdin vastata. Pidän otteeni hänen hiuksissaan ja ohjaan liikettä vain sen verran kuin hän antaa, tunnen hänen kielensä varren alla ja kurkun tiukkuuden, kun hän painuu syvemmälle. Jokainen vaimea ääni tuntuu liian suurelta hiljaisessa saunassa. Kun pallejani alkavat kiristää ja malttini on loppua, vedän hänet hiuksista hellittämättä takaisin jaloilleen.
”Minun vuoroni.”
Roosa hymyilee hengästyneenä.
”Sitä minä olen odottanut.”
Riisun hänen shortsinsa ja alusvaatteensa. Hän astuu niistä ulos, mutta ennen kuin ehdin nostaa hänet penkille, hän kaivaa shortsien taskusta kondomin ja näyttää sitä kahden sormen välissä.
”Minä tulin valmistautuneena.”
”Siltä näyttää.”
”Et tule ilman tätä. Etkä minun sisääni.”
”Selvä.”
Hän työntää pakkauksen penkille käteni ulottuville, istuu ja levittää polvensa oma-aloitteisesti.
Polvistun hänen eteensä. Vedän hänet penkin reunalle ja avaan reidet käsilläni. Roosan itsevarmuus horjahtaa ensimmäisen kerran, kun painan suuni hänen märälle pillulleen. Hän vetää terävästi henkeä ja puristaa sormensa penkin laitaan.
En kiirehdi. Avaan häntä kielelläni ja opettelen reaktiot pienistä liikkeistä: tavasta, jolla reidet ensin jännittyvät poskiani vasten ja sitten avautuvat lisää, sormista, jotka siirtyvät penkiltä hiuksiini, ja siitä, kuinka hän yrittää niellä äänensä aina kun kieleni osuu klitorikseen. Hänen makunsa ja märkyytensä saavat minut haluamaan työntyä häneen saman tien, mutta pidän suuni siinä ja annan odotuksen tehdä tehtävänsä.
”Älä ole hiljaa minun takiani”, sanon.
”Mökin takia.”
”Sitten sinun pitää vain kestää.”
Roosa kiroaa minulle kuiskaten, mutta nostaa lantiotaan suutani vasten. Painan hänet paikoilleen ja jatkan sormet hänen pakaroissaan, kieli hitaana ja täsmällisenä, kunnes hänen itsehillintänsä alkaa hajota. Juuri kun reidet puristuvat pääni ympärille ja hengitys takertuu kurkkuun, kevennän kosketusta.
Hänen kätensä kiristyy hiuksissani.
”Älä lopeta.”
Nostan pääni.
”Mitä sanoit?”
Roosa tuijottaa minua posket punaisina, vihaisena ja kiihottuneena.
”Jatka.”
”Kuka tässä nyt käskee?”
”Sinä. Kunhan teet sen.”
Siihen vastaukseen minä suostun.
Painan suuni takaisin hänen pillulleen. Aloitan hitaasti ja lisään sitten voimaa hänen lantionsa mukana. Roosa tukahduttaa äänensä kämmeneen, kun orgasmi ottaa hänestä vallan. Toinen käsi puristaa olkapäätäni niin lujaa, että kynnet jättävät merkit. Hänen kehonsa jännittyy suutani vasten, värähtää ja antaa viimein periksi penkkiä vasten.
Nousen hänen eteensä. Roosa vetää henkeä silmät puoliummessa, mutta kurottaa saman tien kondomin ja repäisee pakkauksen auki.
”Tätä sinä halusit koko päivän”, hän sanoo.
”Sinä tiesit sen.”
”Siksi tein sen kaiken.”
Hän rullaa kondomin kyrpäni päälle huolellisesti ja sulkee sitten sormensa varren ympärille. Pieni epävarmuus käy hänen kasvoillaan vasta nyt, kun hän kokeilee paksuuttani kädessään.
”Hitaasti ensin.”
”Sano, jos haluat minun pysähtyvän.”
Roosa vetää minut lähemmäs polvillaan.
”Työnny minuun.”
Nostan hänen toisen jalkansa penkille ja painan terskan hänen pillunsa aukolle. Hän on niin märkä, että pääsen sisään heti, mutta pakotan itseni etenemään hitaasti. Tunnen hänen venyvän ympärilläni ja puristavan vastaan jokaisella sentillä. Roosa sulkee silmänsä, avaa ne jälleen ja nyökkää ennen kuin painun syvemmälle. Kun kyrpäni on kokonaan hänen sisällään, jään liikkumatta.
”Kaikki hyvin?”
”On.” Hän hengittää syvään ja liikuttaa lantiotaan kokeillen. Märät lihakset supistuvat ympärilläni. ”Nyt älä enää kohtele minua kuin olisin menossa rikki.”
Se on lupa, jota olen odottanut.
Vedän hänet tiukemmin syliini ja otan rytmin haltuuni. Jokainen työntö vie pohjaan asti, ja Roosa puristaa reitensä ympärilleni, ottaa minut vastaan entistä avoimemmin. Penkki kolahtaa seinään. Ääni on liian kova, joten vedän kyrpäni ulos, käännän hänet ympäri ja painan hänet käsillään pöytää vasten.
Roosa vilkaisee minua olkansa yli, pakarat paljaina edessäni. Avaan niitä toisella kädellä ja työnnyn takaisin hänen märkään pilluunsa. Pidän kiinni lantiosta ja olkapäästä, määrään tahdin niin kuin hän pyysi: en hosu enkä esittele, vaan painun syvälle, vedän melkein ulos ja tunnen joka kerta hänen puristuksensa koko varressa.
Hän työntyy minua vastaan, hakee käteni vyötäröltään alemmas ja kuiskaa, milloin haluaa kovempaa. Kun lisään vauhtia, sanat katkeavat. Jäljelle jäävät hengitys, ihomme märkä läiske, pöydän vaimea narina ja oma sydämeni, joka hakkaa kuin joku olisi jo ovella.
Ajattelen Kirsiä yläkerrassa. Jeminaa aitassa. Rikun autoa pihassa. Jokainen heistä on muutaman kymmenen metrin päässä, ja silti panen Roosaa tässä, koska hän valitsi minut. Ajatus kiristää otettani hänen lantiostaan ja vie minut liian lähelle loppua.
Hidastan ja vedän hänet pystyyn itseäni vasten, kyrpä yhä syvällä hänen sisällään.
”Miksi pysähdyit?” Roosa kuiskaa.
”Koska en halua tämän loppuvan vielä.”
Hän kääntää päätään ja suutelee minua sivuttain.
”Ei tämä tähän lopu.”
Sitten hän tarttuu käteeni ja painaa sormeni märälle klitorikselleen. Hieron sitä hänen ohjaamassaan tahdissa ja liikutan samalla lantiotani hitaasti, vedän kyrpääni ulos ja työnnän takaisin niin syvälle kuin pääsen. Roosan polvet alkavat pettää. Pidän hänet otteessani ja tunnen toisen orgasmin ensin sormissani, sitten hänen pillunsa rajuna puristuksena kyrpäni ympärillä.
Vasta kun hän tarttuu ranteeseeni ja sanoo nimeni, annan oman rytmini hajota. Työnnän muutaman kerran kovaa, vedän hänet tiukasti itseäni vasten ja laukean kondomiin kasvot hänen niskaansa painettuina, ääni hampaiden takana.
Seisomme hetken liikkumatta. Hiki jäähtyy iholla. Roosan sydän hakkaa kämmentäni vasten.
Sitten ulkoa kuuluu askel.
Roosa jähmettyy.
Sammutan pukuhuoneen pienen valon. Pimeys putoaa ympärillemme. Askel kuuluu uudelleen soralla, sitten hiljainen naurahdus. Jemina. Rikun ääni vastaa jotakin, mistä en saa selvää. He kulkevat saunan ohi rantaan näkemättä meitä.
Roosa painaa kätensä suulleni, vaikka kumpikaan ei puhu. Vaara on yhtäkkiä muutakin kuin päivän kiihottava ajatus. Jos Jemina kokeilisi ovea, mikään selitys ei pelastaisi ketään.
Odotamme, kunnes heidän äänensä loittonevat laiturille.
”Vittu”, Roosa kuiskaa.
”Kaduttaako?”
Hän vetää shortsit jalkaansa ja etsii toppiaan lattialta.
”Se, että melkein jäimme kiinni? Pelottaa.” Hän vetää topin ylleen, löytää hupparinsa penkin alta ja kohtaa minut pimeässä. ”Se muu ei kaduta.”
Sidon kondomin ja käärin sen paperiin. Roosa seuraa, että vien sen mukanani enkä jätä mitään roskikseen. Hän ajattelee seurauksia nopeammin kuin minä.
”Tämä ei saa näkyä huomenna”, hän sanoo.
”Sinä olit se, joka kävi alasti uimassa ja käski jatkaa peliä myöhemmin.”
”Ja huomenna minä olen Jeminan ystävä ja sinä Kirsin mies.”
”Entä kun emme ole täällä?”
Roosa tulee luokseni ja tarttuu leuastani. Ele on melkein hellä, mutta ote ei.
”Silloin minä päätän, milloin jatkamme.”
”Sinäkö?”
”Minä järjestin tämänkin.”
En voi kiistää sitä. Hymyilen ja suutelen häntä vielä kerran, nyt lyhyesti.
”Lähetä viesti.”
”Ehkä.”
Hän avaa salvan ja tarkistaa ensin ikkunasta pihan. Sitten hän katoaa ulos yksin. Odotan viisi minuuttia pimeässä pukuhuoneessa, hänen tuoksunsa ihollani ja kyntensä jäljet olkapäässäni.
Kun palaan mökkiin, Kirsi makaa samassa asennossa kuin lähtiessäni. Riisun hiljaa ja menen hänen viereensä. Hän liikahtaa heti, laskee lämpimän kätensä rinnalleni.
”Kävitkö tupakalla?” hän kysyy silmät kiinni.
”Kävin.”
”Haisee.”
”Anteeksi.”
Kirsi painaa kasvonsa olkapäähäni ja nukahtaa uudelleen. Makaan liikkumatta hänen kätensä sydämeni päällä. Pihalta kuuluu aitan oven avautuminen ja hetken päästä vaimea puhe. Roosa on palannut.
Puhelimeni värähtää lattialle jättämieni farkkujen taskussa.
Odotan, kunnes Kirsin hengitys tasaantuu, ja kurotan sen esiin. Roosalta on tullut yksi viesti.
Huomenna puuvajan takana, kun muut lähtevät kauppaan. Ja aamupalalla et sitten katso minua.
Luen viestin kahdesti. Kirsin käsi lepää yhä rinnallani.
Aamupalasta tulee viikonlopun vaikein osa.