Liikaa kysyntää

Kun Pikku-Essi palasi elämääni, hänellä oli mukanaan käytetyt pikkuhousut, liikaa asiakkaita ja viesti mieheltä, joka tarjosi tuhatviisisataa euroa yhdestä kahvista.

Sisältömerkintä: Käytettyjen alusvaatteiden fetisointi, naisalastomuus sekä keskustelu seksityöstä ja aikuisviihteestä.

Olin sammuttanut näyteikkunan valot ja kääntänyt ovikyltin kiinni, mutta Tampereen liiketila ei näyttänyt suljetulta. Se näytti siltä kuin joku olisi keskeyttänyt työpäivän keskeltä lausetta.

Nellan ensimmäisestä koeluovutuksesta oli kulunut noin neljä kuukautta. Pakkauspöydällä odotti lähetyksiä, joihin piti vielä tulostaa osoitekortit. Seinähyllyjen lukituissa lokeroissa oli usean myyjän läpinäkymättömiä säilytyslaatikoita, jokainen omalla tunnuksellaan. Kassan takana oleva näyttö oli jäänyt auki myyjien rankingiin. Nimet olivat vaihtaneet viikon aikana paikkaa niin usein, että olin lakannut yrittämästä päätellä muutoksista ihmisten mieltymyksiä. Yksi uusi tuotekuva saattoi nostaa myyjän kerralla näkyviin. Yksi onnistunut somepäivitys saattoi tehdä saman. Fetissikaupassa markkinatutkimus oli toisinaan sitä, että katseli aikuisten ihmisten riitelevän siitä, oliko puuvilla eroottisempaa kuin pitsi.

Suljin rankingin ja avasin Valtiatar Catherinen kalenterin. Tein sen lähinnä vahvistaakseni asian, jonka tiesin jo. Vapaita aikoja ei ollut.

Kun ajanvaraus oli avattu, ensimmäiset viikot olivat täyttyneet ennen kuin olin ehtinyt julkaista toisen muistutuksen. Pikkuhousukaupan saama huomio oli tuonut ovesta ihmisiä, jotka eivät halunneet ostaa mitään hyllyltä. He halusivat polvistua, siivota, tulla käsketyiksi tai maksaa siitä, että Catherine katsoi heitä tavalla, jolla heidän omassa työpaikassaan ei katsottu ketään. Erillisen fetissipalvelutilan oveen oli pitänyt vaihtaa äänieristys ja lukkoon malli, joka ei antanut ihmiselle mahdollisuutta teeskennellä eksyneensä sisään.

Aikuisviihdetuotanto oli kasvanut hitaammin. Sen tavarat mahtuivat yhä kahteen mustaan laukkuun ja yhteen kaappiin: kamerat, valot, mikrofonit, puhtaat sopimuspohjat ja paljon suunnitelmia, joissa ei ollut vielä esiintyjiä eikä kuvauspäiviä. Se oli yritystoiminnan osa, joka näytti ulospäin valmiimmältä kuin oli. Onneksi yrityksen omistajana sain pitää palaverin itseni kanssa ja päättää, ettei asiasta laadittu pöytäkirjaa.

Ovikello soi seitsemän minuuttia sovitun ajan jälkeen.

Essi seisoi oven takana farkuissa, mustassa t-paidassa ja väljään takkiin kietoutuneena. Vaaleat hiukset olivat poninhännällä, meikkiä oli vähän ja olalla roikkui tavallinen kangaskassi. Hän näytti tarkoituksellisen arkiselta. Ei Pikku-Essiltä, vaan naiselta, joka oli tullut hoitamaan asian työpäivän jälkeen.

Avasin oven.

”Olet myöhässä.”

”Seitsemän minuuttia.”

”Sen verran myöhässä Valtiatar Catherine olisi jo keksinyt sinulle lisätehtävän.”

Essi astui sisään ja vilkaisi suljettua liikehuonetta.

”Onneksi tulin tapaamaan toimitusjohtajaa.”

”Hän laskuttaa enemmän.”

Halasimme. Siinä ei ollut mitään varovaista eikä jälleennäkemisen suurta tunnetta. Hänen vartalonsa tuntui sylissäni tutulta tavalla, jota ei voinut selittää yhdellä haastattelulla. Hotelliyöstä oli kulunut kuukausia, mutta kehoni muisti Essin ennen kuin ehdin päättää, sopiko työpaikalla muistaa. Irrottauduimme, ja Essi jäi katselemaan ympärilleen.

Emme olleet olleet kokonaan erossa. Olin lähettänyt hänelle jutun tarkistettavaksi siltä osin kuin siinä käsiteltiin hänen omia kokemuksiaan. Essi oli korjannut yhden tapaamisen keston, yhden rahasumman ja pilkun. Seksikohtauksesta hänellä ei ollut ollut huomautettavaa. Julkaisun jälkeen olimme vaihtaneet muutaman viestin, mutta kumpikaan ei ollut yrittänyt nimetä hotellissa syntynyttä kiinnostusta suhteeksi tai sopia uusintaa. Kun pikkuhousukauppa avautui, Essi oli lähettänyt minulle kuvakaappauksen ensimmäisestä uutisesta ja kirjoittanut vain: Teit sen sitten oikeasti.

Olin vastannut: Valitettavasti.

Verkossa nähdyt kuvat eivät näyttäneet riittäneen hänelle. Katse kävi myyntihyllyissä, pakkauksissa ja fetissipalvelutilan suljetussa ovessa.

”Tämä on isompi kuin kuvissa”, hän sanoi.

”Kuvat on otettu niin, ettei niissä näy varasto eikä minun paniikkini.”

”Minä tarkoitin toimintaa.”

”Niin minäkin.”

Essi hymyili. Hän ei kysynyt heti, paljonko kauppa tuotti. Hän katsoi, miten tavarat liikkuivat tilassa ja missä asiakkaan reitti päättyi. Hotellissa olin huomannut hänen osaavan lukea miesten haluja. Nyt huomasin, että hän luki myös liiketoimintaa.

Essi nosti kangaskassin eteeni.

”Vaihtopöksyt, henkilöllisyystodistus ja kaikki pyydetyt paperit.”

”Entä myyntiin tuleva tuote?”

Hänen suupielensä nousi.

”Jalassa. Niin kuin ohjeessa luki.”

”Hyvä. Täällä ei palkita luovuutta prosessin tulkinnassa.”

Lukitsin ulko-oven hänen jälkeensä. Kävimme varmennuspisteen läpi samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin kanssa. Tarkistin henkilöllisyyden, täysi-ikäisyyden, jo toimitettujen tietojen vastaavuuden ja allekirjoitukset. Essi seisoi tiskin toisella puolella kärsivällisenä eikä yrittänyt vedota tuttavuuteemme. Minä en tarjonnut oikotietä.

Kun kaikki oli kunnossa, otin numeroidun kotelon ja vein hänet luovutuskoppiin.

Koppi oli muuttunut ensimmäisten viikkojen jälkeen. Työtaso oli leveämpi, valo tasaisempi ja lattiaan oli merkitty se kohta, jossa myyjä riisui tuotteen. Kukaan ei enää joutunut arvaamaan, mihin jalkansa laittaisi tai missä avoin kotelo odotti. Jos liiketoiminta perustui siihen, että alusvaate kulki suoraan iholta suljettuun säilytykseen, oli yllättävän paljon asioita, joista saattoi rakentaa käyttöohjeen.

Asetin avoimen kotelon työtasolle ja tarkistin numeron Essin nähden.

”Valmis?” kysyin.

”Olen.”

Essi riisui takkinsa ja laski sen penkille. Hän avasi farkkunsa, työnsi ne lanteiltaan ja astui lahkeista ulos. Alla oli vaaleansiniset puuvillapikkuhousut, yksinkertaiset ja käytössä hieman rypistyneet. Ne näyttivät enemmän hänen omiltaan kuin miltään myyntiä varten hankitulta.

Hän vilkaisi minua ennen kuin työnsi peukalonsa vyötärönauhan alle.

”Nytkö toimitusjohtajan pitää katsoa tarkasti?”

”Nyt varmentajan pitää.”

”Onko niillä eri katse?”

”Palkkalaskelmassa ainakin.”

Essi veti pikkuhousut alas. Hän nosti toisen jalkansa niistä, sitten toisen, ja jäi hetkeksi alastomaksi t-paidan helman alta. Näin vaalean ihon, reiden sisäpinnan ja paljaan haaran ennen kuin hän kumartui kotelon puoleen.

Hotellissa olin ollut polvillani hänen edessään. Muistin hänen makunsa, reidet poskiani vasten ja sen, kuinka pienikokoinen vartalo oli muuttunut käsieni alla aivan muuksi kuin hauraaksi. Muisto tuli yhdellä kertaa, lämpimänä ja täsmällisenä. Se tuntui alavatsassa asti.

Pidin käteni silti poissa hänestä.

Essi laski pikkuhousut suoraan koteloon koskettamatta työtasoa tai lattiaa. Suljin kannen välittömästi, painoin sinetin paikoilleen ja tarkistin, että numero vastasi järjestelmään kirjattua. Vasta kun kotelo oli kiinni ja sinetti ehjä, nyökkäsin hänelle.

”Valmis.”

Essi katsoi minua hetken liian pitkään.

”Sinä olet kehittynyt peittämään ajatuksesi.”

”En tarpeeksi, jos huomaat ne.”

”Minä tiesin jo hotellilta, mitä etsiä.”

Hän otti kassista puhtaat mustat pikkuhousut, puki ne ja veti farkut takaisin jalkaansa. Minä kirjasin luovutuksen valmiiksi kotelon vieressä.

Kun palasimme myymälään, vein suljetun kotelon suoraan sille varattuun lukittuun lokeroon. Essi seurasi sivusta.

”Siinäkö se nyt on?” hän kysyi.

”Siinä. Ensimmäinen varmennettu Pikku-Essi.”

”Kuulostaa siltä kuin olisin saanut jonkin merkin profiiliini.”

”Saatkin. Mutta merkki kertoo vain, että teit juuri sen, mitä lupasit. Se ei tarkoita, että olisit parempi ihminen.”

”Hyvä. Se olisi paljon raskaampi lupaus.”

”Miksi nuo?” kysyin ja nyökkäsin lokeroon päin.

”Koska ne ovat tavalliset.”

”Sinulta olisi löytynyt näyttävämpiäkin?”

”Tietenkin. Mutta nämä ovat olleet jalassani aamusta asti, ja tulin tänne suoraan omista menoistani. Jos joku ostaa Pikku-Essin ensimmäiset varmennetut pikkuhousut, sen pitää tuntua tavalliselta päivältä. Ei siltä, että puin ne viideksi minuutiksi mainoskuvaa varten.”

Sillä oli fetissin kannalta enemmän arvoa kuin pitsillä, jonka tarkoitus näkyi jo kaukaa. Essi ymmärsi aitouden kaupallisen voiman ilman, että käytti sanaa kertaakaan.

”Tuotekuvaukseen ei sitten kirjoiteta mitään, mitä en ole tehnyt”, hän jatkoi. ”Ei hikistä treeniä, ei treffejä eikä kahta päivää jalassa vain siksi, että joku sellaisesta innostuu.”

”Tuotekuvaukseen kirjataan vain varmennetut tiedot. Myyjä saa rakentaa mielikuvaa itsestään, mutta tuotteen historiaa ei keksitä.”

”Hyvä.”

”Sinä olet yllättävän tunnollinen käytettyjen alushousujen kauppias.”

”Jos ihminen maksaa fantasiasta, fantasian pitää ainakin alkaa jostakin todesta.”

Lause olisi sopinut yrityksen seinälle, jos seinälle olisi saanut kirjoittaa asioita, joita pankin edustajalle ei halunnut selittää.

Siirryimme pakkauspöydän ääreen. Työnsin odottavat lähetykset sivuun, ja Essi istahti korkealle jakkaralle. En tarjonnut kahvia. Hän ei pyytänyt. Oli virkistävää tavata ihminen, jonka kanssa neuvottelun alkaminen ei riippunut siitä, löytyikö kaurajuomaa.

”Kiitos siitä jutusta”, Essi sanoi.

”Olet jo kiittänyt viestillä.”

”Nyt kiitän kunnolla. Se oli reilu.”

Olin vaihtanut jutussa nimet, paikkakunnan ja yksityiskohdat, joista joku olisi voinut tunnistaa hänet. Hotellia ei voinut yhdistää tiettyyn paikkaan, Petri ei ollut Petri, eikä Pikku-Essiä mainittu. Olin tehnyt juuri sen, mistä olimme sopineet.

”Siinä tapauksessa sinun olisi kannattanut pitää se omana tietonasi”, sanoin.

Essi hymähti.

”Tiedän.”

”Minä suojasin henkilöllisyytesi. Sinä julkaisit profiilissasi linkin ja kirjoitit olevasi jutun nainen.”

”Niin tein.”

”En siis kysy, ymmärsitkö mitä teit. Kysyn, saitko sen mitä halusit.”

”En minä linkittänyt sitä vahingossa”, Essi sanoi. ”Luin jutun julkaisun jälkeen vielä kerran ja odotin seuraavaan päivään. Jos joku olisi joskus yhdistänyt minut siihen, olisin ollut nainen, joka jäi kiinni. Kun kerroin itse, olin nainen, joka oli antanut haastattelun.”

”Ja samalla kerroit asiakkaillesi, että tapahtumat olivat totta.”

”Niin. Nimien ja paikan ei tarvinnut olla oikeita, jotta minä olin.”

Hän oli ottanut anonymiteetin, jonka olin hänelle rakentanut, ja avannut siihen itse valitsemansa oven. Ratkaisu ei ollut sellainen, jota olisin toimittajana suositellut. Pikku-Essin markkinoinnin kannalta se oli osunut juuri siihen epäilyyn, joka maksullisten kohtaamisten ympärillä aina eli: oliko nainen oikea, tekikö hän todella sen mistä puhui ja oliko hänen itsevarmuutensa muutakin kuin profiilitekstiä.

”Kaduttaako?” kysyin.

Essi mietti hetken.

”Se, että ihmiset tietävät enemmän kuin ennen, tuntuu välillä oudolta. Mutta minä päätin, mitä ne tietävät. En ole katunut.”

”Hyvä. Sillä internet ei tarjoa palautusoikeutta.”

”Siksi tulin nyt hakemaan käyttöohjetta enkä katumuspalvelua.”

Essi otti puhelimensa esiin, avasi yhden sovelluksen ja työnsi näytön minua kohti. Yhteydenottoja oli pitkä rivi. Osa alkoi summalla, osa kohteliaisuudella ja osa tavalla, jonka perusteella lähettäjä piti omaa erektiotaan ansioluettelona.

”Sain enemmän”, hän sanoi. ”Juttu oli hyvä, mutta linkitys oli parempi mainos kuin arvasin. Ihmiset uskovat helpommin hahmoon, kun ne näkevät, että sen takana oleva nainen osaa istua haastattelussa ja puhua rahasta ilman söpöstelyä.”

”Ja nyt sinulla on liikaa kysyntää.”

”Nyt minulla on enemmän kiinnostuneita kuin ehdin edes seuloa. Puhumattakaan siitä, että tapaisin puoletkaan.”

Hän ei kuulostanut valittavalta. Päinvastoin. Hänen äänessään oli samaa tyytyväisyyttä kuin kauppiaalla, joka oli huomannut varaston loppuvan, mutta ei vielä tiennyt, nostaisiko hintaa vai vaihtaisiko suurempaan tilaan.

Essi avasi viestit uudestaan ja näytti minulle muutaman. Yksi mies oli kirjoittanut asiallisesti, kertonut etunimensä ja ehdottanut tapaamista ravintolassa. Toinen oli lähettänyt pitkän kuvauksen elämästään ennen kuin oli kysynyt Essiltä yhtäkään asiaa. Kolmas oli korottanut omaa tarjoustaan kahdessa peräkkäisessä viestissä, vaikka Essi ei ollut vastannut kumpaankaan.

”Tuo käy huutokauppaa itsensä kanssa”, sanoin.

”Annan sen jatkaa vielä vähän.”

”Julmaa.”

”Taloudellista.”

Hän pyyhkäisi seuraavaan. Siinä kysyttiin, paljonko kokonainen viikonloppu maksaisi ja saisiko ostaja noutaa Essin tämän kotoa.

”Tällaisia tulee nyt joka päivä. Ihmiset eivät ymmärrä, että hyvä tarjous voi lakata olemasta hyvä heti, kun siihen lisätään oikeus tietää missä asun.”

”Mitä vastaat?”

”Että tapaamispaikka sovitaan erikseen eikä noutoa ole. Jos se ei sovi, ei ole tapaamistakaan.”

”Oletko nostanut hintojasi?” kysyin.

”Joissakin tapaamisissa. Mutta sekään ei ratkaise kaikkea. Jos käytän illan viestittelyyn sellaisen kanssa, jota en lopulta halua tavata, en saa sitä aikaa takaisin vaikka seuraava maksaisi enemmän.”

”Entä valmiit vastaukset?”

”Niillä saa kysyttyä perustiedot ja kerrottua rajat. Sen jälkeen miehet odottavat minun huomiotani.”

”Voisit palkata jonkun seulomaan ensimmäiset yhteydenotot.”

”Sitten ulkopuolisella olisi nimet, viestit ja tapaamishistoriani. Jos hän vastaisi minun nimissäni, joutuisin vielä tarkistamaan, mitä on luvattu.”

”Eli et tullut pyytämään minua sihteeriksi.”

”Et sinä pysyisi palkkaluokassa.”

”Oikea vastaus.”

”Sinä olet tehokas muuttamaan oudot asiat laskutettaviksi.”

Se oli parempi kohteliaisuus kuin moni saamani kirjallinen arvio.

Essi nojasi kyynärpäät pöytään.

”Minä en tarvitse ketään pelastamaan minua sokerideittailulta. Tykkään siitä, kun tapaaminen toimii, ja minä tiedän miksi teen sitä. Mutta jos tämä huomio kestää vain hetken, haluan saada siitä muutakin kuin täyden saapuneet-kansion.”

”Mitä sinä ehdotat?” kysyin.

”Yhteistyötä. Pikku-Essi sopisi sinun kauppaasi. Minä voisin tuoda tänne ihmisiä, jotka eivät vielä osta mitään, ja sinun asiakkaasi voisivat kiinnostua minusta.”

”Tuo kuulostaa järkevältä. Mitä ajattelit sokerideittien suhteen?”

”En tiedä. Sitä tulin kysymään.”

”Sitten sanon tämän heti, ettei meille synny vahingossa yritystä, jota en ole perustamassa.” Laskin kämmeneni pakkauspöydälle. ”Kuckelmann Media ei myy, välitä eikä järjestä sinun seksipalvelujasi. Minä en ala valitsemaan, kenet tapaat tai paljonko hän maksaa sinulle. Pikku-Essin seksiä ei hoideta firman verokortilla.”

Essi ei näyttänyt loukkaantuneelta. Hän nyökkäsi ja mietti hetken.

”Entä jos joku kysyy täällä yksityistapaamista?”

”Kerromme, ettei kauppa välitä niitä. Mahdolliset kyselyt hoidat omassa kanavassasi.”

Essi pyöritteli puhelinta käsissään.

”Hyvä. En minä haluakaan antaa asiakkaitani sinulle.”

”Enkä minä halua niitä. Minulla on jo yksi kalenteri täynnä miehiä, jotka ovat maksaneet siitä, että saan käskeä heitä olemaan hiljaa.”

”Kuulostaa tehokkaalta asiakaspalvelulta.”

”Se on ainoa ala, jolla asiakkaan keskeyttäminen parantaa asiakastyytyväisyyttä.”

Hyväksyin Essin kaupan myyjäksi samoilla ehdoilla kuin muutkin. Hän luki myyjäsopimuksen ja allekirjoitti sen.

Kävimme läpi sen, mitä myyjäprofiilissa näytettäisiin. Essi halusi käyttää samaa Pikku-Essi-nimeä, jolla oli linkittänyt reportaasin. Kasvojensa suhteen hän ei enää tavoitellut täydellistä tunnistamattomuutta. Hän oli tehnyt julkisuuspäätöksen itse ja aikoi hyödyntää sen, mutta oikea sukunimi, arkiset yhteystiedot ja tapaamishistoria jäivät pois.

Hän avasi puhelimesta kuvakansion ja selasi hetken. Ensimmäisessä kuvassa hän nojasi hotellin peiliin punaisessa mekossa. Toinen oli liian siloteltu studiokuva, jossa iho oli käsitelty lähes muoviseksi. Kolmannessa hän istui ikkunalaudalla mustassa topissa ja katsoi suoraan kameraan. Taustalla ei näkynyt tunnistettavaa paikkaa.

”Tuo”, Essi sanoi ja napautti kolmatta.

”Miksi ei punainen mekko?”

”Siinä näytän siltä, että olen menossa jonkun luokse. Tässä näytän siltä, että muut ovat tulossa minun luokseni.”

Suurensin kuvan. Hän oli oikeassa. Siinä ei myyty iltaa tai tiettyä fantasiaa, vaan huomion keskipistettä. Kuva toimisi käytettyjen pikkuhousujen myyjäprofiilissa ja myöhemmin asiakasillan mainoksessa ilman, että kumpikaan käyttö söisi toista.

”Lähetä alkuperäinen tiedosto”, sanoin. ”Ei kuvakaappausta, ei filtteriä.”

”Sinä pilaat kaiken hauskan.”

”Minä säilytän pikselit. Hauskan saat tuoda itse.”

”Profiiliin voi tulla kuva kasvoista”, hän sanoi. ”Mutta ei mitään sellaista tekstiä, jossa väitetään minun olevan kaikkien oma pieni salaisuus. Se houkuttelee miehiä, jotka kuvittelevat salaisuuden tarkoittavan oikeutta.”

”Kirjoita ensimmäinen versio itse. Minä puutun siihen vain, jos lupaat vahingossa jotakin, mitä kauppa ei tarjoa.”

”Saanko sanoa, että olen reportaasin Pikku-Essi?”

”Saat. Olet sanonut sen jo julkisesti. Linkki voidaan lisätä profiiliin, kunhan siinä lukee yhtä selvästi, että juttu käsittelee sinun omaa sokerideittailuasi eikä kaupan palveluja.”

”Haluan olla se, jonka nimi muistetaan myöhemmin”, Essi sanoi.

”Ranking antaa siihen mahdollisuuden ja ottaa sen pois joka viikko.”

”Parempi. Pysyypähän kiinnostavana.”

Hinta ja myyntiin tulon hetki jäivät odottamaan valmista profiilia. Ranking saisi aikanaan näyttää, mihin Pikku-Essi yltäisi.

”Minulla on sinulle toinenkin työ”, sanoin.

Essi nosti katseensa.

”Nytkö alkaa näkyvyyspalkka?”

”Jos joskus ehdotan sinulle palkaksi näkyvyyttä, saat lyödä minua sopimuskansiolla.”

”Säilytätkö niitä valmiiksi tätä varten?”

”Nyt alan säilyttää.”

Kerroin asiakasilloista, joita olin suunnitellut kaupan yhteyteen. En mistään gaalasta, punaisesta matosta tai samppanjaseinästä, vaan sulkemisajan jälkeen järjestettävästä tapahtumasta, jossa ostajat ja muut fetisseistä kiinnostuneet voisivat tavata myyjiä julkisessa, rajatussa tilanteessa. Kärkimyyjiä esiteltäisiin, käytetyistä alusvaatteista ja muista fetisseistä puhuttaisiin ilman tahallista kiertelyä, ja kauppa voisi myydä tuotteita ihmisille, jotka halusivat tietää, keneltä ne olivat peräisin.

Nousin ja kävelin myymälän keskelle. Essi seurasi. Näytin, mitkä hyllyt liikahtivat pyörillä seinää vasten ja mihin olin ajatellut tuolit. Illan ohjelma tapahtuisi myyntitilan puolella. Fetissipalvelutila pysyisi lukittuna; asiakasillan lippu ei olisi kutsu kurkistamaan joka oven taakse.

Essi lähti kulkemaan kuviteltua reittiä ulko-ovelta tuoliriveihin. Hän pysähtyi kassapisteen kohdalle, kääntyi ja peruutti kaksi askelta.

”Tähän tulee tukos”, hän sanoi.

”Miksi?”

”Koska ihmiset jäävät heti sisään tullessaan katsomaan rankingiä ja tuotteita. Jos ilmoittautuminen on tuossa pakkauspöydällä, jono leikkaa koko tilan poikki.”

”Mihin sinä laittaisit sen?”

Essi osoitti tyhjää seinänvierustaa lähellä ovea.

”Tuohon. Minä voin tervehtiä siinä. Sitten jokainen joutuu katsomaan minua ennen kuin pääsee tuijottamaan pikkuhousuja.”

”Ja se on sinusta etu?”

”Sinähän olet palkkaamassa minua emännäksi.”

Siirsin yhden tyhjän pakkauslaatikon seinän viereen merkiksi. Ratkaisu oli parempi kuin omani, ja vielä ärsyttävämpää oli, että hän oli löytänyt sen alle minuutissa. Kuvittelin tilan täynnä vieraita, Essin ottamassa jokaisen vastaan nimellä Pikku-Essi ja ohjaamassa huomion juuri sinne, minne halusi. Hän ei tarvitsisi suurta lavaa. Hän tarvitsi vain paikan, josta kaikki kulkivat ohi.

”Kuinka moni myyjä on paikalla?” Essi kysyi.

”En tiedä vielä. Muutama. Tämä on pienen yrityksen asiakasilta, ei messukeskus.”

”Entä asiakkaat?”

”Niin monta kuin tilaan voidaan päästää turvallisesti ja niin vähän, että jokainen ymmärtää olevansa vieraana eikä anonyymissa yleisössä.”

Pienen korokkeen voisi rakentaa, jos hyväksyisin ajatuksen siitä, että yrityksen omistaja joutui joskus ostamaan ruuveja.

”Mitä minun pitäisi tehdä?” hän kysyi.

”Ottaa ihmiset vastaan, juontaa ohjelma, esitellä myyjät ja pitää tunnelma liikkeessä. Jos keskustelu kuolee, nostat sen takaisin. Jos joku puhuu liian pitkään itsestään, viet mikrofonin pois tavalla, josta hän vielä kiittää.”

”Eli olen ensin ovella ja sitten äänessä koko illan?”

”Et yksin ovella. Sisäänpääsy ja maksut hoidetaan erikseen. Sinä tervehdit ihmiset niin, että he tietävät heti tulleensa oikeaan paikkaan.”

”Ja mitä minä sanon?”

”Se on sinun työsi.”

Essi katsoi tyhjää myymälää kuin ihmiset olisivat jo täyttäneet sen. Hän oikaisi selkänsä ja vaihtoi ilmeensä. Muutos oli pieni: hymy lämpeni, katse pysähtyi minuun astetta pidemmäksi aikaa ja ääneen tuli sävy, joka lupasi henkilökohtaista huomiota paljastamatta vielä mitään.

”Tervetuloa”, hän sanoi. ”Täällä saa olla kiinnostunut asioista, joista muualla puhutaan vain nimimerkillä. Pidä lippusi tallessa, kuuntele rajat ja kysy rohkeasti. Jos kysymys on typerä, minä päätän vasta myöhemmin, sanonko sen ääneen.”

”Tuolla pääsee alkuun.”

”Viimeinen lause jää.”

”Arvasin.”

Palasimme pakkauspöydän ääreen. Essi istahti takaisin jakkaralle ja nojautui pöytään.

”Ihmiset eivät kysy mikrofonilla sitä, mitä oikeasti haluavat tietää.”

”Eivät kaikki.”

”Laita pöydille kortteja. Kysymykset voi jättää nimettöminä, ja minä poimin niistä käyttökelpoiset. Silloin saamme puhetta itse fetissistä emmekä pelkästään sitä yhtä tyyppiä, joka haluaa kaikkien kuulevan hänen alusvaatelaatikkonsa sisällön.”

Kirjoitin ajatuksen muistiin. Nimetön kysymyslaatikko päätyi saman tien ohjelmaan.

”Miksi minä?”

”Näin hotellissa, miten käsittelet miehiä. Saat heidän huomionsa, annat heidän tuntea itsensä hetken erityisiksi etkä vahingossa lupaa enempää kuin aiot antaa. Se on harvinaisempi taito kuin hyvä ääni.”

Essi kallisti päätään.

”Hotellissa minä myös riisuuduin ja harrastin seksiä kahden ihmisen kanssa.”

”Sitä osuutta en pyydä juontamaan.”

”Haluan kuulla tuon vähän tarkemmin.”

”Työhön ei kuulu seksi, yksityistapaamiset eikä se, että sinut tai kukaan muu myyjä luvataan asiakkaalle. Lipulla pääsee tapahtumaan. Se ei osta koskemista, puhelinnumeroa eikä jatkoja. Sinä olet emäntä, et illan palkinto.”

Essi nyökkäsi hitaasti.

”Saanko estää sisäänpääsyn ihmiseltä, jonka tunnen entuudestaan ja jota en halua sinne?”

Kysymys oli parempi kuin yksikään, jonka olin kirjoittanut alustavaan suunnitelmaan.

”Saat ilmoittaa nimen etukäteen, eikä hänelle myydä lippua. Jos huomaat hänet vasta ovella, minä hoidan asian. Sinun ei tarvitse selittää hänelle mitään.”

”Kuinka pitkä ilta?”

”Ohjelma on vielä kesken. Saat luonnoksen ja tiedot myyjistä ennen kuin vahvistamme kellonajat.”

”Ja palkka?”

”Viisisataa euroa ensimmäisestä illasta. Normaali myyjäosuutesi omista tuotteista tulee erikseen. Tämä ensimmäinen on molemminpuolinen kokeilu. Jos yleisö pitää sinusta ja sinä siedät yleisöä, voimme sopia vakioemännyydestä. Sen palkkiota ei päätetä tänään.”

Essi ei vastannut heti. Hän laski mielessään jotakin.

”Maksetaanko viisisataa, vaikka lippuja menisi huonosti?”

”Maksetaan. Sinä et vastaa minun markkinoinnistani.”

”Entä jos ilta myydään täyteen?”

”Silloin minulla on erittäin hyvä syy tarjota seuraavasta enemmän, jos haluan sinut uudelleen.”

Essi naputti etusormellaan pöytää.

”Työn rajaus sitten myös sopimukseen.”

”Kirjoitetaan.”

”Sitten hyväksyn ensimmäisen illan.”

Ojensin käteni pöydän yli.

”Sovittu.”

Essi tarttui siihen. Hänen kätensä oli pieni mutta puristus varma.

”Katso vain”, hän sanoi. ”Niistä miehistä tulee niin hyväntuulisia, että ne ostavat vielä kotiin vietävää.”

”Juuri tuollaisen lauseen vuoksi palkkasin sinut.”

Päästin hänen kätensä irti ja vedin laatikosta muistilehtiön. Kirjasin sovitut kohdat ennen kuin ne ehtivät muuttua kummankaan muistissa paremmiksi. Essi seurasi kirjoittamistani.

Kun asiakasillan ehdot olivat selvät, suljin lehtiön.

”Sitten on vielä kolmas mahdollisuus.”

”Montako yritystä sinulla oikein on tämän yhden sisällä?”

”Kaikki ne, joihin en ole vielä ehtinyt palkata ketään muuta.”

Nyökkäsin kaapille, jossa tuotantokalusto oli.

”Aikuisviihde. Se käynnistyy kunnolla hitaammin kuin kauppa, mutta käynnistyy. Tarjoan sinulle mahdollisuutta esiintyä myöhemmin Kuckelmann Median tuotannossa.”

Essin kulmakarvat nousivat.

”Pornossa?”

”Pornossa.”

”Millaisessa?”

”Tarjous on vielä avoin. Sisällöstä, muista esiintyjistä, palkkiosta ja kuvauspäivästä pitää sopia ennen kuin päätät.”

Essi ei nauranut eikä vetäytynyt. Hän katseli kaappia, jonka oven takana kamerat olivat, ja veti sormenpäällä pakkauspöydän reunaa.

”Sokerideitillä tapahtuva seksi loppuu, kun lähden huoneesta”, hän sanoi. ”Video ei lopu.”

”Ei lopu.”

”Vaikka käyttäisin vain Pikku-Essi-nimeä, minut tunnistettaisiin.”

”Todennäköisesti. Kasvot voi rajata pois, jos tuotanto rakennetaan niin, mutta en lupaisi sinulle täydellistä tunnistamattomuutta. Sinulla on jo kasvot profiilissa ja olet yhdistänyt itsesi reportaasiin.”

”Saanko minä päättää, missä valmis video julkaistaan?”

”Julkaisusta, mainoskäytöstä ja muista käyttöoikeuksista sovitaan ennen kuvausta. Jos emme pääse sopuun, ei kuvata.”

”Ja jos sanon kesken kaiken stop?”

”Kuvaus keskeytyy. Kuvattu materiaali käsitellään sopimuksen mukaan, mutta stop ei muutu laskuksi pilatusta työpäivästä.”

Hän mietti hetken. Hotellissa hän oli päästänyt minut osaksi seksiä, josta sai korvauksen, mutta kamera olisi muuttanut teon tuotteeksi aivan eri tavalla. Sen ymmärtäminen teki hänestä kiinnostavamman esiintyjäehdokkaan, ei hankalamman.

Essi kääntyi jakkaralla hitaasti puoleeni. Katsoessani häntä mieleni rakensi hänen koostaan välittömästi kokonaisen pornokuvan.

Näin mielessäni Piper Perrin tunnetusta sohvakuvasta irronneen asetelman. Sataviisikymmensenttinen Pikku-Essi istui vaalealla sohvalla jalat siististi yhdessä, ja sohvan takaa kurkki joukko lähes kaksimetrisiä mustia miesesiintyjiä bokserit pullottaen. Kuva oli niin yliampuva, että se muistutti enemmän internetin yhteistä vitsiä kuin tuotantosuunnitelmaa.

Työnsin mielikuvan sivuun.

”Minä en sano kyllä ennen kuin tiedän kaiken”, Essi sanoi.

”En sitä vielä pyydäkään. Myyjäksi ryhtyminen ja emännän työ eivät velvoita sinua tuotantoon.”

Essi katseli minua arvioiden.

”Minun pitää harkita uraani.”

Hän nosti sanan uraani ilmaan niin selvillä lainausmerkeillä, että melkein näin ne hänen sormiensa välissä.

”Tee se huolellisesti. Internet ei unohda urapäätöksiä eikä huonoja otsikoita.”

”Sinä kai kirjoittaisit otsikon?”

”Siksi ainakin ensimmäinen riski olisi hallinnassa.”

Avoin tarjous jäi Essin harkittavaksi. Sovimme, että lähetän asiakasillan luonnoksen hänelle tarkistettavaksi. Kun viimeinenkin työasia oli käsitelty, Essi hyppäsi alas jakkaralta.

”Oliko siinä kaikki?” hän kysyi.

”Tälle illalle.”

”Hyvä.”

Hän kiersi pöydän kulman ja tuli suoraan eteeni. Luulin hetken, että hän aikoi halata lähtiessään. Sen sijaan hän laski toisen kätensä niskaani, nousi varpailleen ja suuteli minua.

Ensimmäinen kosketus oli kevyt. Sitten hänen suunsa avautui, kieli kävi huultani vasten ja hotellista tuttu lämpö löysi välillemme ilman minkäänlaista perehdytystä. Laskin käteni hänen vyötärölleen. Essi painautui minua vasten, ja minun teki mieli vetää hänet pakkauspöydälle, siirtää lähetykset lattialle ja tarkistaa käytännössä, mitä muuta erossa vietetty aika oli säilyttänyt.

Hänen sormensa liikkuivat niskastani hiuksiin. Tunsin, kuinka hän hymyili suudelmaan huomatessaan vastaukseni.

Pakkauspöydän reuna painui selkääni vasten, kun otin puoli askelta taaksepäin. Suljetun liikkeen hiljaisuudessa kuulin oman hengitykseni ja jossakin takahuoneessa käynnistyvän kylmälaitteen. Essin suu oli lämmin, ote hiuksissani määrätietoinen. Välissä kuluneet kuukaudet katosivat niin helposti, että se tuntui henkilökohtaiselta loukkaukselta kalenteria kohtaan.

Suudelma syveni hetkeksi ja päättyi sitten Essin päätöksellä yhtä selvästi kuin oli alkanut. Hän jäi lähelle, käsi yhä niskassani.

”Tuo ei kuulunut emännän työnkuvaan”, hän sanoi.

”Hyvä. Muuten olisin joutunut kirjoittamaan työsopimuksen uusiksi.”

Essi hymyili ja pyyhkäisi peukalolla alahuultani.

Hän suuteli minua nopeasti uudestaan, tällä kertaa pelkkänä pisteenä, ja irrotti kätensä.

”Sitten minulla on vielä yksi yksityinen asia.”

”Tuo lause kuulosti lupaavalta.”

”Kyse on miehestä.”

”Niin usein on.”

Essi palasi jakkaralle, mutta ei istunut. Hän otti puhelimensa esiin, selasi hetken ja avasi sähköpostin.

”Sain tämän kolme päivää sitten. En ole vastannut.”

”Miksi et?”

”Ensin ajattelin, että se on huijaus. Sitten ajattelin, että huijariksi hän näkee paljon vaivaa kuulostaakseen tylsältä.”

Essi oli hakenut nimeä ja tarkistanut sähköpostin verkkotunnuksen. Nimi löytyi verkosta useammasta yhteydestä, eikä tavallisen näköinen yrityssivu todistanut, kuka osoitetta hallitsi.

”Toin sen tänne, koska jos vastaan yksin, alan miettiä tuhatta viittäsataa euroa. Halusin ensin kuulla, mitä joku muu miettii.”

Hän ojensi puhelimen minulle.

Lähettäjänä oli Henrik Vaarala. Osoitteessa käytettiin hänen nimeään yrityksen verkkotunnuksella, ja allekirjoituksessa oli sama nimi sekä puhelinnumero. Ammattia tai yrityksen toimintaa viesti ei kertonut.

Viesti kuului:

Hyvä Essi,

Olen Henrik Vaarala, 48. Otan yhteyttä omalla nimelläni, koska haluan keskustella kanssasi luottamuksellisesta ja hyvin palkatusta yhteistyömahdollisuudesta.

Ehdotan tunnin tapaamista valitsemani keskustahotellin julkisessa aulabaarissa. Tapaamisen tarkoitus on ainoastaan keskustella. Maksan siitä 1 500 euroa etukäteen, eikä tapaaminen velvoita sinua mihinkään myöhempään yhteistyöhön.

Jos tarjous kiinnostaa, vastaan mielelläni käytännön järjestelyjä koskeviin kysymyksiin.

Ystävällisin terveisin
Henrik Vaarala

Luin viestin toisen kerran. Julkinen aulabaari ja etukäteismaksu olivat järkeviä ehtoja. Yhteistyön sisältö oli jätetty kokonaan auki.

”Mitä ajattelet?” Essi kysyi.

”Että hän osaa kirjoittaa tarjouksen, jota ei voi arvioida pelkän summan perusteella.”

”Tuhatviisisataa yhdestä kahvista.”

”Tunnista. Jos juot kahvia koko ajan, tarvitset neuvottelun jälkeen lääkärin.”

Essi nojasi lantiollaan pöytään.

”Onko se huijaus?”

”En tiedä. Nimi, sähköpostiosoite ja tapaamispaikka näyttävät harkituilta. Se ei tee miehestä turvallista eikä tarjouksesta aitoa. Se tekee siitä tarkistamisen arvoisen.”

”Miksi joku maksaa noin paljon siitä, että saa puhua minulle?”

”Koska hän haluaa sinun tulevan paikalle ennen kuin tiedät, mitä hän oikeasti tarjoaa. Raha ostaa hänen arvoitukselleen tunnin huomiota.”

Essi katseli kasvojani.

”Kuulostit kiinnostuneelta.”

”Olenkin.”

En vain hänen puolestaan. Tarjous kuului Essille, mutta miehen haluama yhteistyö saattoi osoittautua kiinnostavaksi myös Kuckelmann Median kannalta.

”Vastaa myöntävästi yhdellä ehdolla”, sanoin.

”Mikä se on?”

”Ilmoitat tuovasi tapaamiseen oman neuvottelijasi.”

Essi vilkaisi ympärilleen kuin oikea neuvottelija voisi ilmestyä fetissihyllyn takaa.

”Ja kuka se olisi?”

”Minä.”

”Sinä sanoit juuri, ettet ota minun asiakkaitani haltuun.”

”En neuvottele seksipalveluistasi. Kuuntelen, mitä mies tarjoaa, ja autan selvittämään ehdot. Sinä päätät.”

”Entä jos hän ei halua sinua mukaan?”

”Silloin hän säästää tuhatviisisataa euroa ja me säästämme tunnin.”

Essi otti puhelimen kädestäni, avasi vastauskentän ja alkoi kirjoittaa. Hetken päästä hän käänsi näytön minulle.

Kiitos viestistäsi. Tarjous kiinnostaa minua, ja olen valmis tapaamaan sillä ehdolla, että tuon keskusteluun oman neuvottelijani. Tapaaminen ei sido minua muuhun kuin viestissäsi kuvattuun tunnin keskusteluun.

”Liian tiukka?” hän kysyi.

”Ei. Jos se karkottaa hänet, hän ei halunnut neuvottelua.”

Essi luki vastauksensa vielä kerran. Sitten hän painoi lähetä.

Hän sujautti puhelimen kassiin ja puki takkinsa. Ovella hän vilkaisi vielä lukittua lokeroa, jonka sisällä hänen ensimmäinen tuotteensa odotti.

”Ilmoitan heti, kun hän vastaa”, hän sanoi.

Halasimme uudestaan. Tällä kertaa hänen lähtönsä ei tuntunut avoimeksi jääneeltä hotelliyöltä. Hän oli tulossa takaisin töihin.

Kun ovi sulkeutui, käänsin lukon ja jäin hetkeksi katsomaan pakkauspöytää. Essi oli tullut kysymään, mitä liialle kysynnälle voisi tehdä. Emme olleet yrittäneet ottaa sitä kaikkea vastaan. Olimme päättäneet, mistä maksettiin.